En ole viime aikoina jaksanut kirjoitella, johtuen ihan kaikenlaisesta ylimääräisestä puuhailusta ja mm. lähestyvästä muutosta.
Nyt haluan tarttua kuitenkin niukkuuteen, erääseen lempiaihestani, josta on lähiaikoina tullut useammasta lähteestä mielenkiintoisia artikkeleita. Niukkuushan on käsitteenä luonteeltaan mahtavan poliittinen, sillä toisin kuin kasvussa, poliittiset ohjauskeinot ovat ehdottoman välttämättömiä edes kohtuullisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi.
Mistä niukkuus tulee, ja tuleeko tästä huolestua?
Perinteisin niukkuuden lähde ja puheenaihe on tietenkin öljy. Jeremy Granthamin viime aikoina (syystäkin!) laajalle levinneessä artikkelissa saa oikeastaan hyvän peruskäsityksen peak oil-käsitteestä, ja siitä missä nyt mennään. Hieman kummallisesti kuvista on jätetty pois epätavallisten (unconventional) lähteiden tuottaman öljyn vaikutukset, josta ympäristön kannalta pitäisi olla huolissaaan. Epätavallisten lähteiden öljyä pumpataan kuitenkin jo nyt suunnilleen saman verran kuin kaikkea öljyä vuonna 1960.
Toinen keskeinen Granthamin osoittama niukkuuden lähde on etenkin tietotekniikassa käytetyt maametallit, ja näihin liittyen erityisesti Kiinan osuus ko. metalleissa. Tässä spekulaatioiden osuus on suuri, johtuen jo yksin siitäkin että metalleja ei ole ihan älyttömän kiivaasti vielä tarvinnut etsiä. Insentiivit alkavat olla kohdallaan, kun esimerkiksi indiumin hinta on moninkertaistunut.
Kolmantena tulee tietenkin ruoka, johtuen etenkin Aasian muuttuneista kulutustottumuksista (aivan kuin muuten länsimaissa homma ei olisi lainkaan muuttunut sitten maailmansotien, joka kummasti aina unohdetaan), satotuottavuuden pysyessä aika samana ja ilmaston tultua yhä epävakaisemmaksi aiheuttaen pahoja katoja. Tässä tilanne on ehkä kaikkein suoraviivaisin ja ikävin, lievittävistä keinoista lisää jäljempänä.
Onko tämä nyt näin, oikeasti?
Pari vasta-argumenttiakin ainakin jumalattoman paniikin suhteen löytyy. Ensimmäinen tulee markkinauutisista, jossa Granthamin uumoilut kovasta heilunnasta lyhyellä aikavälillä saavat vahvistusta. Economist kirjoitti myös vähän aikaa sitten Kiinan heilunnasta taas vähän todennäköisempänä, joka puskisi parhaimmillaan jopa ruoan hintaa alas. Maailman köyhät (yleisesti ottaen kiittävät), Kiinan maaseudun köyhät eivät. Pidemmällä aikavälillä tilanne on toki toinen, sikäli kuin mitään markkinakehitystä voi nykyään ottaa annettuna.
Toinen asia, joka kannattaa myös unohtaa, on sellainen yleinen inflaatiopaniikki, josta peak-oilerit käyttävät nimitystä ”shit has hit the fan” ja jossa superinflaatio kolkuttelee nurkan takana. Se nyt ei mene niin, johtuen lähinnä kahdesta syystä. Krugman huomauttaa ensinnä siitä, että inflaatiosta hyvin pieni osa johtuu perusresurssien (=commodities) hinnannoususta. Kannattaakin huomata, että kyllä, länsimaisen autonomistajan bensalasku saattaa kasvaa ja ostovoima heikentyä, mutta tämän siirtäminen palkkoihin inflaatiota kiihdyttämään olisikin sitten vaikeampaa. Poliittisesti asia onkin äärimmäisen tärkeä (palaamme tähän myöhemmin), mutta taloudellisesti yksinkertainen.
Tämä antaa sinällään myös kasvukriitikoille vähän nenilleen, kuten myös Marko Terviö huomauttaa akateemissesa talousblogissa. Tässä on taas sitten eri asia, mitä bkt:llä halutaan mitata ja mihin sitä halutaan käyttää, mutta palvelusten arvo sinällään saattaa ihan hyvin kasvaakin, vaikka leipä loppuisikin. Nämä ovat kuitenkin eri asioita, jotka jostain kumman syystä eivät degrowthin ydinmäärittelyyn tunnu mahtuvan. Se harmittaa, sillä edes kansantalouden kasvufiilistelijät eivät kiistä sitä, etteikö jonkinlainen romahdus välivaiheena kohti energianiukkaa taloutta olisi mahdollinen skenaario. Sitä ei ole vain vielä hinnoiteltu.
Millaista tulisi olla niukkuuden politiikka?
Megafonissa oli asiasta hyvä artikkeli yleisen vasemmisto-oikeisto-akselijaottelun tiimoilta. Erityseisti heille, jotka kokevat olevansa jompaa kumpaa laitaa, suosittelen lukemaan. Itse vedän vain tähän loppuun muutaman keskeisen johtopäätöksen:
1) Resurssiniukka talous tulee ihan tällä väestönkasvulla, ja sillä kasvu-uralla joka pysähtyy noin kahdeksaan miljardiin ihmiseen. Tuntuisi vain erikoiselta vaipua asiassa epätoivoon, kun ottaa huomioon ne katastrofaaliset kömmähdykset joista eri yhteiskunnat ovat selvinneet. Olivat keinot millaisia tahansa (vaihdelleen sosiaalipolitiikan hylkäämisestä aina humaanimpiin sulle mulle -jakoihin asti), veikkaisin jonkinlaisella positiivisen maalailun tuottavan parhaan tuloksen. ”Kurjuus tulee, se nyt on vain niin” marina ei ole yhtään sen elvyttävämpää kuin eläkkeisiin liittyvän kestävyysvajeen aiheuttama leikkauslistapuhe.
2) Köyhyyden lieventämisestä tulee aiempaa hankalampaa. Tämä johtuu ihan talouden luonteesta: perusjuttujen, kuten ruoan, hinta tulee nousemaan, ja tätä ei tosiaan saa globaaleilla työmarkkinoilla siirrettyä palkkoihin, ainakaan matalasti tuottavilla aloilla. Tällöin ihan täällä Suomessakin nähtäneen melko reipastakin ostovoiman alentumista, ainakin jollain aloilla.
Tämä puolestaan edellyttäisi korkeahkoa (haittoihin perustuvaa) verotusta. Se tullee olemaan hankala ajaa, mutta itse en keksi mitään parempaakaan. Hankalaksihan asian tekee lähinnä se, että voittajat tulevat olemaan yhä enemmän voittajia (ilman vastaavaa hyötyä ostovoimassaan) ja häviäjät yhä suuremmassa ahdingossa. En ole vielä nähnyt merkkejä, että yleinen ympäristöuhan lähestyminen jotenkin lisäisi eri tuloryhmien välistä solidaarisuutta. Tässä kannattaa suosia melko luoviakin ratkaisuja, joista itselläni on kaksi lempilasta:
- Oleellisesti korkeampi sähköverotus, josta palautettaisiin osa kaikille kansalaisille pienenä askeleena kohti perustuloa. Köyhät (oletettavasti säästeliästi energiaa käyttävät) kansanosat saisivat itselleen kompensaatiota, samalla kun saastuttajat maksaisivat. Keskiluokalle insentiivit energiatehokkuuteen olisivat aika ilmeiset.
- Haittaverot korvaamaan erilaiset ALV-luokat. Tätä olisin kaivannut jo (vähän turhan reaalipoliittiseen) vero-ohjelmaamme. Olisi vain niin paljon helpompaa verottaa ilmastolle tuhoisaa lihantuotantoa sinällään, kun laskeskella ALV-prosentteja niille jutuille mitä halutaan sympata
Huonompi ratkaisu olisi tietenkin jonkinlainen protektionismi työpaikkojen varjelemiseksi. Suomen kaltaisessa (aika huonossa) maatalousmaassa tämä tuuppaisi aivan takuuvarmasti ruoan hinnan nousuun, ja samalla heikosti toimivat markkinat veisivät vielä kaikki mahdollisuudet korkeasti tuottavien työpaikkojen kasvulta.
3) Energiapolitiikkaa ei voi hoitaa luontevasti tai pitkäjänteisesti markkinoiden kautta. Vuoden 2008 kriisi tiputti päästöoikeuksien hintaa, kiitos teollisuudenalojen helpotusten, joka vei osaltaan uskoa uusiutuvien investoinneilta. Tästä huolimatta uusiutuviin investoidaan nyt enemmän kuin perinteisiin voimaloihin, mutta uuden (mahd. Kiinan) taantuma tullessa infran uusinta tai rakentaminen hidastuisi varmaan entisestään. On hyvin vaikea nähdä, miten energiateollisuus teollisuudenalana itsessään on nykyisestä tilanteesta hyötynyt, lähinnähän vanhat pelurit ovat saaneet jatkoaikaa. Tähän ei ole helppoa tietä.