Tampereen menestys ja kyky tehdä päätöksiä on puhuttanut jo parin viime vuoden ajan. Paljon tästä keskustelusta kertoo yksin sekin, että niin Turussa kuin Helsingissä mietitään kuumeisesti mitä Tampereella tehdään toisin. Vetovoimaisuuskin on kunnossa. Ei tarvitse olla jääkiekkofani todetakseen, että Tampereen asemasta kansallisessa keskustelussa voi olla ylpeä. Kaupungin kyky tehdä päätöksiä on kiistaton, ja asiaa läheltä seurattuani sanoisin, että erityisesti päätöksenteon ja viranhaltijoiden kyky hakea ratkaisuja on poikkeuksellista. Se miksi näin on, on melkein oman bloginsa aihe.
Sen verran voin paljastaa, että (ainakin julkisten ja arvovaltatappioita aiheuttavien) konfliktien välttäminen on kaupungin päätöksentekokulttuurin ytimessä. Kun kerran, ihan kunnon väännön saattelemana, pormestariohjelmasta on päätetty, siihen myös keskimäärin sitoudutaan ja se koetaan yhteiseksi. Näin on tehty jo useamman valtuustokauden ajan. Ero on käsinkosketeltava vaikkapa Jan Vapaavuoren pormestarimuistelmien tyyliin.
Samalla ei varmaan ole sattumaa, että viimeisin keskustelu Tampereen päätöksentekokyvystä on noussut MM-kisojen ympäriltä: ehkäpä Tampereen imagoon sopii jotenkin erityisen hyvin, että juuri “kiakko” ja siihen liityvät kisat osataan. Samalla kun uusi areena tehtiin keskustaan, saattoi Tampere esitellä parasta versiota itsestään: jossa viihdytään uudella areenalla, poiketaan kisakatujen terassilla ja kuljetaan upouudella ratikalla. Hyödyt tästä kehityksestä ovat areenaa laajempia ja eivät rajoitu kisoihin: kaupunkimainen, valtakuntaan levinnyt pöhinä Tampereesta onkin syntynyt ratikan, sen yhteydessä tehdyn kaupunkikeskustan uudistamisen ja areenan yhteisvaikutuksesta.
Kaupunkikehityksestä käsin onkin mielenkiintoista nähdä, mitä päättyneet MM-kisat viestivät kaupungin muutoksesta. Kun pitkin kisoja seurasi Aamulehden livekameroita tai yleistä uutisointia, ei ruuhkia keskustassa ollut oikein missään vaiheessa – eikä odotettua palautetta siitä, miten uusi areena “laittaa liikenteen sekaisin” ole kuulunut. Liikenne sujuu, peräti kaikilla kulkumuodoilla, ja muutenkin areena on solahtanut tamperelaiseen mielenmaisemaan erinomaisen hyvin.
Onkin käynyt ilmi, että kaupungin keskusta pystyy ottamaan vastaan kaikenlaisia ilmiöitä, kuten 13 000 kiekkofania täydelle areenalle ja tuhansia muita keskustan terasseille, eikä siitä vaurioita synny.
Näin ei olisi pakko ollut tapahtua. Vaihtoehtoistodellisuudessa, jossa areena olisi synnytetty kauemmas keskustasta, olisi helppoa ajatella ratikankin jääneen toteutumatta. Kauemmaksi olisi päässyt autoillakin, keskustaan oikein ei. Tampereen keskustan kehitys on rakentunut jokseenkin yhtenäisen idean ympärille. Kun kerran ratikka päätettiin tehdä, on keskustaan päätetty investoida muutenkin, ja kun keskustaan investoidaan muutenkin… oli sitten mahdollista investoida Tampereen kanteen, areenaan ja ympäröiviin tornitaloihin.
Investoinneista, jotka ovat olennainen osa kaupunkikehitystä, olen halunnut kirjoittaa tarkoituksella passiivissa: osa investoinneista on julkisia ja osa yksityisiä (ja areena itse asiassa molempia), eikä tässä kirjoituksessa niitä erotella. Tampereen keskustan idea kun on ostettu yksissä tuumin niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla, ja rahat on laitettu kiinni siihin mihin yhteisesti on uskottu. Se, että Tampereella on uskottu elämyksiin, keskustan kehitykseen, kapean kannaksen liikenteen järjestämiseen ratikalla, ja kyllä, kiakkoon, on vain yksi ilmentymä kaupungistumisen megatrendistä.
Mihin Tampereen kykyä tehdä kannattaisi tulevaisuudessa käyttää?
Seuraava askel Tampereen tavassa tehdä kannattaakin miettiä viisaasti: jos ja kun idea elävästä kaupunkikeskustasta on ostettu, kannattaa yleiset ideat kytkeä laajemmin kestävyyteen. Olemme siirtyneet kriisien ja yllätysten maailmaan, ja tulevaisuudessakin tarvitaan kykyä päättää ja reagoida nopeasti – ehkäpä jopa enemmän kuin koskaan. Tähän pormestariohjelmamme ja strategiamme luo hyvän pohjan. Toimenpiteitä pitäisi vielä viedä samalla uskalluksella, kuin millä kaupungistumiskehitykseen on havahduttu.
Samalla tässä voi olla vaikeutensa: kun “nykylinjalla” on mennyt hyvin, päätöksentekoon voi syntyä hybristä, ja halua vaihtaa tai muuttaa ajattelua voi olla vaikea löytää. Kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä: meilläkään vaikkapa eurooppalaiseen kehitykseen kuuluvan pyöräilyn edistäminen ole ollut sen helpompaa kuin muuallakaan, tai liikenteen päästöjen saaminen alenemaan ylipäätään. Terassipolitiikan vapauttaminen vaati aikoinaan hikeä ja työtä, parina esimerkkinä. Mietin usein myös itse, ovatko omatkin kulmani pyöristyneet liiaksi, kun yhteistä ratkaisua ja konsensusta haetaan varsin pitkään.
Päätöksekokyvyn kytkeminen siihen että tehdään toisin, kuitenkin kannattaa: aika ja kriisit pakottavat muutokseen, eikä kestäville ratkaisuille tai vaikkapa ilmastonmuutokseen sopeutumiselle ole vaihtoehtoa, jos haluamme säilyä erinomaisena ja elämisen arvoisena kaupunkina myös jatkossa.
Tampere on jo osoittanut, että täällä osataan tehdä päätöksiä, ja niitä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.