Vaaleista on kulunut muutama päivä, ja ajattelin pistää muutamia asioita vihreiden tilanteesta ylös. Oma tulokseni oli pettymys, mutta pyrin siitä tekstissä irtautumaan – ja tässä auttavat kaikki ne kannustavat viestit joita eri kanavia pitkin on tullut. Kiitos niistä, toivon todella että voin olla yhtä hyvä ystävä itsekin.
Vaikka olen itse kokenut viime päivinä vihreän yhteisön hyvät puolet, olen silti huolissani. Aluevaalien tulos laukaisi jälleen keskustelun puolueen tilasta, ja kun se on edelleen negatiivissävytteistä, on siihen syytä reagoida. Oma analyysini koostuu toisaalta siitä, mistä ei nähdäkseni ole kyse, ja toisaalta sitten siitä, mitä itse kukin voisi vihreiden eteen tehdä.
Oikeistoa vai vasemmistoa?
Niin kauan kuin olen vihreissä ollut, on oikeistolaisuudesta tai vasemmistolaisuudesta yritetty tehdä ongelmaa. Samalla kun olen seurannut keskusteluita puolueessa tai ihan paikallisesti Tampereella, eivät talouden ratkaisut ole puoluetta erityisesti repineet. Tämä ei kuitenkaan ole linjattomuutta: yhtäältä on ymmärretty, että laadukkaat palvelut tarvitsevat veropohjaa, ja toisaalta on ymmärretty vaikkapa se, että palveluita voidaan tuottaa eri tavoin. Tai se, että kun päätetään yhteisen omaisuuden käyttämisestä, pitää useimmiten etsiä se tie, joka hyödyttää kaikkia.
Tämä on itse asiassa ollut omasta näkökulmastani kiitollisin osa vihreyttä: äänestäjämme ymmärtävät kyllä sen, että raha ei tule seinästä vaan heiltä itseltään (ja ovat sitä huolimatta valmiita veroja maksamaan), tasapainotusta on toisinaan tehtävä, ja veronkorotukset eivät ratkaise kaikkea. Ratkaisuja, joita ei selitetä, tai mustan valkoiseksi tekemistä he ymmärtävät selvästi vähemmän. Kiitos siitä.
Tältä pohjalta hieman yllätynkin, kun vihreisiin lyödään jotenkin yksinkertaistetun vasemmistolaista leimaa, ja tämä leimaan tarrataan kaksin käsin kiinni. Ainakaan omaa arjen kokemustani vaikkapa markkinatalouden tai yritysten roolista tämä ei vastaa – erot vaikkapa vasemmistoliittoon tai SDP:hen tulevat iholle vähän joka mutkassa, ja hyvä niin. Erilaisia puolueita tarvitaan.
Ja lopulta – toiselta puolen on kysyttävä sekin, onko vastuullista talouspolitiikkaa, että yksinkertaistaa monimutkaisen (ja toisaalta poliittisen vastuunkannon kannalta olennaisen) maakuntaveron valmistelun Pinokkio-mainokseksi maakuntalehtien kanteen? Jos tällä voitetaan vastuullisen talouspuolueen titteli, on tässä vihreillä kyllä iskun paikka.
Mihin tarvitsemme Helsinkiä?
Toinen viime vuosien olennainen keskustelu on ollut oletettu Helsinki-keskeisyys. Kun katsoin vaali-illan tuloksia, itselläni ainakin oli helsinkiläistä vihreyttä ikävä: samanlainen perustulos, jonka saimme Tampereella, olisi kuvitteellisella Helsingin hyvinvointialueella toistettuna tuonut vihreät valtakunnassa eri sijaluvulle.
Puhtaan vaalimatematiikan ohella tässä on myös toinen puoli: yksin eduskuntavaaleissa Helsinki tuottaa meille melkoisen määrän kansanedustajia. Nämä helsinkiläiset kansanedustajat taas osaltaan mahdollistavat sen vihreän politiikan ajamisen, josta hyötyvät niidenkin seutujen vihreät joista vielä kansanedustajaa ei ole.
Ja ehkä vielä tärkein: kaupungeissa, kuten Helsingissä, äänestäjät ansaitsevat vihreää politiikkaa ihan yhtä lailla kuin missä tahansa muualla Suomessa. Siihen tulee tarjota ymmärrystä ja tilaa – aivan kuten muuallekin maahan Imatralta Sodankylään. Todellinen vallankäyttö on aina vaikeaa. Ei meillä Tampereellakaan vihreä elämä ruusuilla tanssimista ole (uskokaa pois!), mutta saamme tehdä omaa juttuamme aika rauhassa muilta vihreiltä – ja vieläpä hyvässä yhteistyössä kaupunkiseudun muiden vihreiden kanssa.
Naisistuuko puolue?
Näinhän vaaleissa on käynyt – samalla kun ehdokaslistamme ovat samanlaisina kuin aina, ja vaikka puolueen johtopaikoilla on ollut suhteellisen paljon miehiä. Tästä huolimatta muutamissa viime vaaleissa vihreiden listoilta on valittu suhteellisesti enemmän naisia niin eduskuntaryhmään, valtuustoihin kuin nyt aluevaltuustoon. Kansa on puhunut, pulinat pois.
Aluevaltuuston osalta on toki nähtävissä, että sote-alan työntekijöiden rooli on valtuustoissa merkittävä, ja kyllä: he ovat useimmin naisia. Menemättä sivupolulle voitaisiin toki kysyä sitäkin, miksi miehiä on sote-alalla suhteessa vähemmän?
Poliittiset johtopäätökset naisten määrästä vihreiden edustajina ovat joka tapauksessa asia erikseen, ja teemanahan tämä on herkkä. Poliittisen historian harrastajana olen tottunut katsomaan kuvia vanhoja hallituksista erilaisina joukkoina 40-70-vuotiaita miehiä. Tätä taustaa vasten koen aidosti ylpeyttä vuoden 2019 kuvasta, jossa vihreät nuoret kansanedustajat olivat menossa kohti Säätytaloa hallitusneuvotteluihin.
En haluakaan uskoa, että nuorten naisten määrää vallassa kukaan pitää ongelmana (tai jos se itsessään on jollekin ongelma, kannattaa katsoa peiliin). Sen sijaan relevantti kysymys on, miksi emme puhuttele enempää miehiä, ja tässä tulemme tekemisen äärelle.
Mitä pitäisi tehdä?
Menemättä liikaa anekdoottien tasolle, pitkässä puhelussa pitkäaikaisen vihreän vaikuttajan kanssa tulimme mielestäni olennaisen äärelle: on olemassa joukko ihmisiä, varmasti myös miehiä, jotka ikään kuin etsivät (jopa epätoivoisesti) syytä äänestää vihreitä, mutta eivät sellaista saaneet. Ja tämä jännite ”halusta olla vihreä” ja äänestyspäätöksen välillä on nähdäkseni se, mikä puhututtaa.
Itselläni käykin mielessä, mitä voisimme tehdä paremmin – vihreinä toimijoina kunnissa, hyvinvointialueilla, eduskunnassa ja kentällä. ”Puolue” sinänsä ei ole tai tee mitään enempää kuin sen toimijat. Se, mikä minua kannustaa, on viime aikojen hyvät linjat, joita on ollut näkyvissä useampi: Emma Karin analyysin allekirjoitan, ja esimerkiksi Oras Tynkkysen taannoin blogi koko Suomen vihreistä puolustaa paikkaansa edelleen. Reilun vihreän muutoksen ohjelma oli erinomainen.
Jos mennään miehiin, ja niihin keskusteluihin joita itse olen käynyt, on analyysini lopulta aika huojentava: kyse on monelta osin signaaleista, sanoituksesta, tavasta tehdä. Siitä huolimatta tämä paha olo pitää ottaa vakavasti – jos meitä halutaan sympatisoida, mutta tähän ei nyt kyetä, on se vakava paikka.
Käykin mielessä, pitäisikö meidän tehdä enemmän – ja vääntää keskenämme vähemmän. Ympäristön rajoissa kestävä markkinatalous, vahvoilla julkisilla palveluilla koulutuksesta lastensuojeluun, on jotain mitä esimerkiksi minun sukupolveni allekirjoittaa laajasti. Meidän sukupolvikokemuksemmehan ei asetu oikeistolaisten tai vasemmistolaisten yhteiskuntien väliseen kamppailuun, vaan ympäristön rajoihin.
Tältä pohjalta ihmiset ovat valmiita tekemään aika paljon. Yhteiskunta, joka mahdollistaa opiskelun, lapsille päiväkodin ja iäkkäille omaisille riittävän hoivan saa maksaa, samoin kuin investoinnit kestävään tulevaisuuteen. Samalla tämän maksun vastinparina oletetaan tietyntyylistä vapautta olla ja elää omalla tavallaan, niin kauan kuin ei aiheuta harmia muille. Ja siis näin onkin: kukaan ei vie pois sitä, etteikö saisi lähteä miesporukassa kaljalle, tai mitä ikinä ihmiset haluavat tehdä – enkä jaksa kuvitteellisia mies- tai naistekemisiä muiden puolesta arvailla, koska mitä se minulle kuuluu. Tämä pitää vain muistaa aina välillä sanoa.
Lopuksi
Kaikki palautuu lopulta sihen, mistä politiikassa on lopulta kyse: hyvästä ja yhä paremmasta elämästä, ja itselle ja muille. Ja jos vielä vähän laventaa näkökulmaa (mikä on vihreiden vahvuus) elämän edellytyksistä tuleville sukupolville ja luonnolle yleensä. Tähän sitoutuvia äänestäjiä varmasti löytyy – eri sukupuolista, ikäryhmistä ja pitäjistä.
Ja siihen meitä vihreitä tarvitaan, kukaan ei sitä puolestamme tee. Viimeinen esimerkkini on triviaali, mutta kun talviaamuina pyöräilen päiväkodin kautta toimistolle läpi kadunylitysten päälle jäätyneiden polanteiden, käy liiankin selvästi mielessä että miksi tämä on tällaista. Kestävän elämäntavan pitäisi olla se helpoin tapa elää elämäänsä, ei vaikein.
Tätä haluan olla tekemässä, ja antamassa oman panokseni myös muiden vihreiden käyttöön, olivatpa he Helsingissä tai Kolarissa. Meitä kaikkia tarvitaan.