Luin Tampereen yliopiston tutkijoiden erinomaisen kirjan ”Naapurusto – tarinoita moniäänisestä lähiöstä”, jossa käytiin läpi Koneen säätiön rahoittaman Naapurijurtta-hankkeen avulla kerättyjä näkemyksiä Hervannasta.
Kuten voi olettaa, lähinnä äpäätöksenteon näkökulmasta Hervantaa tarkastelevalle poliitikolle näkökulma on silmiä avaava. Poliitikot kun tekevät päätöksiä nipussa: yhdessä kaavassa tai tontinluovutuksessa luodaan asuntoja sadoille asukkaille, tai yhdellä rakennnuspäätöksellä luodaan olosuhteet tuhansille lapsille monen vuoden koulutien ajaksi. Aina välillä kaupunginosan etäisyys omasta arkikokemuksesta on niin etäinen, että päätöksiä voisi tehdä aivan hyvin toiseen kaupunkiin – papereista lukemalla, maantason tilannetta tuntematta.
Tätä taustaa vasten yksittäiset hervantalaiset kertomukset jurtalla avaavat ihan eri maailman.
Kenen ja keiden Hervanta?
Ehkä keskeinen anti kirjassa on nähdä Hervanta moninaisena ympäristönä ja antaa erilaisille hervantalaisille ääni. Ja erilaisia hervantalaisia on kerta kaikkiaan paljon.
Kun aikoinaan vastasin valtuuston kyselytunnilla kyselyyn Hervannan kielivalikoimasta, oli havaittavissa että Hervannassa on kyllä paljon vieraskielisiä, mutta myös paljon hajontaa – koko väestöstä vieraskielisiä on 20 %, mutta suurinta kieliryhmää venäjä puhuu vain kolme prosenttia. Eli…. mitään massiivista yhden vieraan kulttuurin kasaumaa Hervannasta ei löydä, tai minkäänlaista hegemonista varjoyhteiskuntaa. Sama viesti tulee läpi kirjan tarinoista: eri väestöryhmillä, kuten vaikkapa venäjää puhuvilla tai irakilaistaustaisilla, on hyvin erilainen ote hervantalaisuuteensa.
Jos kuulettekin jonkun poliitikon rinnastavan Hervannan vaikka Ruotsin ongelmalähiöihin, puhutaan aivan eri asista: Hervanta ei ole mikään varjoyhteiskunta jossa toimisivat nimetyn ”vieraan kulttuurin” arvot, vaan hajanainen tilkkutäkki kulttuureita. Ruotsalaisiin ongelmalähiöihin vertaaminen osuu harhaan.
Kirjassa tuodaan vahvasti esiin havaintoja todellisesta monikulttuurisuudesta – keskeinen termi naapuruus tuodaan esiin jaettuna arkena, jossa kuitenkin jatkuvasti myös ratkotaan konflikteja, siedetään tai ollaan sitämättä ärsytystä. Mitä monikulttuurisuuteen tulee, kokemusten osalta oli hyvä havaita myös se, että laaja kansainvälisyys tuo monille suojaa, kuten kirjassa lainatulle Aishalle:
”Mulla on sellainen tunne, että mä kuulun tähän. Että en ole vieras täällä. Jos vain yksi huivipäinen kävelee kadulle, sille on helppo huudella. Mutta jos niitä on esim. kymmenen, eihän se uskalla enää.”
Aisha (s. 196)
Tämä on virkistävä kulma: kun ihmisiä on tarpeeksi eri kulttuuripiireistä, on heidän helpompi ottaa tilansa. Kirjassa huomautetaan asia vielä syvällisemmin: toisin kuin yksinuottisessa maalaisyhteisössä, kaupungissa erilaisuutta on ollut aina enemmän, ja sitä ihmiset ovat osin lähteneet hakemaankin kautta aikojen. Luoja tietää, että ainakin itse olen.
Ratikan tuomasta vapaudesta
Eräs mielenkiintoinen osa kirjaa oli myös Hervannan suhde muuhun kaupunkiin: siinä missä ennen vaikkapa nuoret aiemmin ovat viihtyneet Hervannan keskustassa, on viime aikoina elinpiiri laajentunut:
Musta tuntuu, että pari vuotta sitten oli vahvempikin identiteetti, ehkä silloin kun nuoret nimenomaan pyöri täällä. Mutta nyt sitten tuntuu, et nuoret ei tunnekaan toisiaan niin hyvin, kun käydään kaupungissa ja näin.
Aino, nuorisotyöntekijä
Jos näin todella on, ollaan mielenkiintoisen äärellä. Eräs keskeisistä haasteista asuinalueiden ja eri ihmisryhmien välillä kaupungissa on nimittäin kaupunkitilan käyttö. Esimerkiksi Helsingissä on havaittu, miten eri ryhmät liikkuvat: parempituloiset ja korkeasti koulutetut liikkuvat enemmän eri alueilla ja keskustassa, ja pienempituloiset ja vähemmän koulutetut vähemmän. Helsingissä on havaittu, että kehitys koskee jo nuoria.
Jos joukkoliikenteen ja vaikka helppouden avulla saamme ihmiset, niin nuoret kuin muutkin, liikkumaan helpommin ympäri kaupunkia, voi se osaltaan vähentää eriytymistä ja jengiytymistä. Hiljattain näkyvyyttä keräsi PS:n erään valtuutetun twiitti siitä, miten ratikka on mamujuna joka tuo maahanmuuttajat keskustaan. Termin voi jättää sikseen, mutta jos ratikka antaa mahdollisuuksia kaupunkitilan monipuoliseen käyttöön mahdollisimman monille, on eri taustoista ja eri kulmilta tulevien nuorten liike lähinnä hyvästä.
Päätöksenteon vaikeudesta
Eräs kirjassa esiin tuoduista huomioista antoi myös ajattelemisen aihetta asuntopolitiikkaan. Tampereella kun on tapana estää asukasvalinnan eriytymistä siten, että vaikkapa asuntoyhteisöjemme (kuten Vuokratalosäätiön) yhteen kohteeseen tulee monipuolinen asukasjakauma.
Nyt kannattaa huomata, että asukasvalinta kohdistuu julkisesti rahoitettuihin ja omistettuihin ARA-kohteisiin. Yksityisten vuokranantajien asukasvalintoihin ei yhteiskunta pääse juuri puuttumaan. Tällöin Naapurusto-kirjan kommentaareista on huomattavissa, että eriytymistä tapahtuu myös, ja ehkä nimenomaan, yksityisillä vuokramarkkinoilla. Kun jokainen yksityinen vuokranantaja tekee asukasvalinnan erikseen, ei kokonaisuuteen vaikuta kukaan. Politiikan keinot jäävät vajaiksi.
Osittain pitääkin kysyä, mihin haluamme politiikalla puuttua: onko vieraskielisten luomat yhteisöt tai naapurustot itsessään ongelmallisia, vai asia, jolla on myös hyvät puolensa? Segregaation haitallisia puolia ei tule unohtaa, mutta arjen todellisuus Hervannassa on myös jotain muuta kuin pelkät tilastot tulotasosta ja vieraskielisten osuudesta. Jos jotain otan Naapurusto-kirjan viesteistä mukaani, niin sen, että kun hervantalaisille itselleen annetaan ääni, Hervantaan liitetyt arvostukset ja kokemukset ovat paljon moninaisempia, kuin ehkä kaukaa katsova ymmärtää.
Vahva lukusuositus kirjalle. Onneksi meillä on Hervanta.