Talouspolitiikan arviointineuvosto (pdf) julkaisi ensimmäisen raporttinsa tänään. En edes väitä lukeneeni lappua kannesta kanteen, mutta joitakin huomioita on helppo tehdä. Samalla on mukava huomata, että raportin kanssa on monesta asiasta helppo olla samaa mieltä.
1) Finanssipolitiikkaa ei kannata kiristää taantumassa (s. 54):
”[A]rviointineuvoston mielestä finanssipolitiikan kiristys on suhdannetilanteeseen nähden huomattavan suuri ja sillä on negatiivinen vaikutus kotimaiseen kysyntään ja työllisyyteen.
Arviointineuvoston mielestä finanssipolitiikan kiristämistä pitäisi välttää myös vuonna 2016. Sen sijaan arviointineuvosto kehottaa laatimaan uskottavan ohjelman, jolla julkisia menoja leikataan tai verotusta kiristetään vuosina 2017 tai 2018, jolloin ennusteiden mukaan talous on nykyistä lähempänä tasapainoa. ”
2) Kuntien velkaantuminen ei itsessään tapa kuntia (s. 99):
“Suurin syy kuntien velan kasvuun on ollut investointien rahoittaminen, ja vain pieni osa on seurannut negatiivisten vuosikatteiden täyttämisestä. …
Kuntatalouden kestävyyden kannalta ei ole keskeistä se, millä tavalla kunnat rahoittavat menonsa ja investointinsa, joten velanottoa ei tulisi kokonaan kieltää.”
Osin tämä on itsestäänselvyys, mutta esimerkiksi Tampereella näinä investointikaton laatimisaikoina kannattaa muistaa, että kaupungin kasvu edellyttää investointeja, ja samalla velkaantumista. Samalla on toki hyvä muistaa, että tyhmiä investointeja varten ei ole suojauksia – muita kuin oikeastaan riittävän fiksut päättäjät.
3) Rakennepoliittiset uudistukset eivät saisi olla leikkauksia (s. 97):
Pohjimmiltaan rakennepoliittisten uudistusten, kuten julkisensektorin toiminnan yleensäkin, tavoitteena tulisi olla kansalaisten hyvinvoinnin maksimointi. …
Monien palveluiden kuten terveydenhuollon tarjoamiselle nimenomaan julkisella sektorilla on olemassa vankat perusteet yksityisten vakuutusmarkkinoiden epätäydellisyyden vuoksi. Tuottavuuden parantamiseen tähtäävät toimenpiteet onnistuvat vain, jos kustannusten vähentäminen ei heikennä palveluiden tasoa vastaavasti.
4) Verotus kaipaa edelleen uudistamista – mutta myös säilytystä. Kannattaa lukea, pari esimerkkiä (s. 118). Ensinnäkin yhteisöveron alentaminen ei yksin paranna Suomen tilannetta:
”Yhteisöveron alentaminen oli perusteltua kilpailukyvyn säilyttämisen kannalta. Veronalennus oli kuitenkin melko suuri. Se aiheuttaa suuren verotulojen vähenemisen, ja veronalennuksen niin sanottujen dynaamisten vaikutusten toteutumiseen liittyy suurta epävarmuutta. … Verokilpailu tulee kuitenkin nähdä negatiivisena tekijänä joka vaikeuttaa talouspolitiikan tavoitteiden saavuttamista, eikä Suomen ole syytä olla tässä kilpailussa proaktiivinen. Verokilpailuun voidaan pyrkiä sopeutumaan kompensoimalla yritysveron alennukset osinkoveron korotuksilla.”
Ympäristöverotus kannattaa:
Valmisteverojen korotukset johtavat verotulojen kasvuun ja niiden avulla voidaan pyrkiä vähentämään haitallisia ympäristö- ja terveysvaikutuksia. Nämä vaikutukset voidaan saavuttaa rajakaupasta huolimatta.
Erityisen tyytyväinen olen perintöveron eleettömään puolustukseen, joka koruttomuudessaan niittaa kumoon useammankin viime aikojen veropakolaisuusartikkelin:
”Ensinnäkin, sukupolvenvaihdostilanteet muodostivat vain 2,5 prosenttia kaikista perintöverotilanteista vuonna 2013. Ei vaikuta oikeutetulta perustaa yleisiä arvioita perintöverotuksesta vain harvoihin erikoistapauksiin liittyville argumenteille. Lisäksi jo nyt sukupolvenvaihdoksiin liittyy merkittäviä perintöveron huojennuksia, joiden seurauksena vero on noin 40 prosenttia siitä, mitä se muuten olisi. Toiseksi perintöverotuksen poistaminen aiheuttaisi uuden vääristymän, koska nykyisen omistajan jälkeläiset olisivat paremmassa asemassa muihin yrityksen mahdollisiin ostajiin verrattuna.”
Kaiken kaikkiaan hienoa kamaa. Ehkä eniten raportissa pohdituttaakin sen eroavaisuus yhteiskunnallisesta keskustelusta yleensä: kun arviointineuvoston tehtävänä on tarkastella kokonaisuutta, asettuu jopa perintöverokin omaan mittakaavaansa. Vahva lukusuositus.