Teen työssäni jonkun verran rekrytointeja. Sehän on monella tavalla haastavaa puuhaa, mutta mielenkiintoista on myös tarkkailla työmarkkinoiden tilannetta. Hakemuksistahan pystyy päättelemään paljon.
Juuri nyt olen aika huolestunut. Kun katson työhakemuksia lyhyisiinkin asiantuntijatehtävän sijaisuuksiin, on tarjolla parhaassa työiässään olevia maistereita, diplomi-insinöörejä ja ekonomeja vaikka millä mitalla. Työuraa on useimmilla on takana niin kuin edessäkin – sekä tietenkin suuret joukot heitä, joilta vielä puuttuu se ensimmäinen näytön paikka.
Jos tämä tilanne jatkuu vuosia, on tulevaisuudenkuva karu: vuodet poissa työmarkkinoilta jättävät kartuttamatta sitä kokemusta ja osaamista jolla he voisivat parhaiten toteuttaa itseään. Samalla jää saavuttamatta myös se tuotto, joka koulutuksella muuten oltaisiin voitu saavuttaa.
Samanlainen “menetetyn sukupolven” tuntu oli myös 1990-luvun lama-aikoina. Hieman vanhempien tuttavieni muistan puhuneen siitä, miten urat eivät kehittyneet samaan tapaan kuin aiemmin. 1990-luvun lamasta noustiin kuitenkin nopeasti – Nokian ohella myös ihan julkishallinnossakin resurssit kasvoivat. Tässä lamassa samanlaisia merkkejä ei ole. Nyt vakavasti otettavat ennustelaitokset puhuvat menetetystä vuosikymmenestä – eli vuoden 2008 kansantuote saavutettaisiin vasta vuosikymmennen lopulla. Nykyinen lama tai pitkittynyt taantuma on Suomen lamoista pahin.
Tämän kaiken hinta on hyvinvointivaltiolle on muun muassa paheneva kestävyysvaje. Mutta hintaa kannetaan muutenkin. Kun kansantuote ei kasva, eivät lisäänny työpaikatkaan. Hintaa ei mitata pelkästään euroissa, vaan myös menetetyissä unelmissa – ihmiset, jotka eivät pääse näyttämään omaa parastaan työpaikoissa jättävät kaikki ne työt tekemättä, joilla yhteistä taloutta ja yhteiskuntaa voidaan rakentaa.
Mikä neuvoksi?
Kansantalous, joka käy vajaateholla, on hieman kuin lentokone joka lähtee lentoon kerta toisensa jälkeen penkit vajaina. Näitä vajaita paikkoja kuvastavat kaikki he nuoret ja vanhat työttömät, joilla olisi kykyä tulla työmarkkinoille. Toimivassa työmarkkinoilla useammille, vaikkakaan ei ehkä automaation myötä kaikille, olisi tilaa.
Ongelma on osin rakenteellinen, mutta toimivaa talouspolitiikkaa ei voi mikään korvata. Tästä pitäisi olla kevään eduskuntavaaleissa kyse, ja tämän takia asiasta tulee keskustella.
Itselläni on useampiakin ajatuksia talouden uudistamiseen, mutta laman hoitaminen on edelleen akuutti ongelma. Siksikin meidän tulee investoida, ja tätä varten tarvitsemme myös kunnollisen eurooppalaisen keskuspankin – Yhdysvallat on päässyt lamastaan yli, eikä sen pitäisi olla mahdotonta maailman koulutetuimmalle kansallekaan. Unelmien unohtamisesta ei saa tehdä sukupolvikokemusta.