Tämä on ihan luonnollista: kun talous kehittyy, ihmiset haluavat eri asioita. Kun bruttokansantuote lähti Suomessa nousuun, riitti leivän ja maidon lisäksi rahaa muuhunkin. Kun talous kehittyy edelleen, tarvitaan teollisuuden tuottamien tavaroiden lisäksi yhä enemmän palveluita. Tämä kehityshän on jatkunut jo joitakin kymmeniä vuosia.
 |
| Elinkeinorakenne Suomessa 1880-2010. Lähde: Tilastokeskus. |
Tästä huolimatta suomalaisen elinkeinopolitiikan keskiössä pidetään edelleenkin teollisuutta, ja korjaustoimenpiteitä edellytetään aina edelleenkin teollisuuden menestyksen turvaamiseksi. Hyvän esimerkin antaa taannoinen EK:n raporttia referoiva Pohjalaisen pääkirjoitus:
Teollisuudelle pitää antaa suotuisa ympäristö, sillä maa tarvitsee 200 000 uutta työpaikkaa. Lamavuosien aikana tehdasteollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on laskenut kahdeksan prosenttiyksikköä.
Nythän on vaikea nähdä, miksi työpaikat syntyisivät juuri teollisuuteen. Kun vaikkapa tehtaan tuottavuus paranee, kuten menestyvillä yrityksillä usein käy, johtaa tämä työmäärän vähentymiseen. Tällöin työpaikkoja voidaan lisätä tuottamalla tavaroita vain aiempaa suurempiä määriä. Eikä tämäkään ole mikään tae työpaikoista – viimeksi eilen Neste Oil ilmoitti samaan aikaan nostavansa tuotantoaan ja vähentävänsä väkeä.
Tämähän ei ole Suomen erityispiirre, vaan markkinatalous toimii samoin muuallakin. Kuten Yhdysvaltain entinen valtiovarainministeri Lawrence Summerin mainitsee taannoisessa puheessaan:
[I]n China a smaller fraction of the workforce is engaged in manufacturing employment today than was in 1990, despite the tremendous progress and gains in competitiveness that the Chinese manufacturing sector has enjoyed.
Käykin mielessä, että jos työvoiman osuus teollisuudesta ei kasva edes Kiinassa, kaikesta heidän teollisesta kilpailukyvystään huolimatta, on epätodennäköistä, että saisimme vastaavan aikaan Suomessa.
Asia vaikuttaa ikävältä, mutta ei sitä välttämättä ole: talous tarvitsee ihmisiä edelleenkin, etenkin palveluissa. Jos kuitenkin politiikkaa tehtäisiin erityisesti teollisuuden ehdoilla, teollisten työpaikkojen syntyä toivoen, ovat onnistumisemme mahdollisuudet pienemmät.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Aion kirjoittaa tästäkin, mutta se on oman kirjoituksensa aihe.
3 thoughts to “Teollisuuden kaipuu – kun maali on väärä, on oikea politiikka mahdotonta”
Aluksi haluan kiittää sinua tästä blogista. Herätät usein ajattelemaan miten asiat voisi tehdä paremmin. Kaltaistasi tahtoa ja uskoa parempaan soisi olevan enemmänkin. Blogisi herätti taas ajatuksia, ja tällä kertaa mopo karkasi käsistä. Tekstistä tuli pitkä, ja loppuvaiheessa kirjoitin sitä lähinnä itseäni varten. Ajattelin kuitenkin julkaista sen tähän, jos siitä olisi sinulle tai jollekin lukijalle iloa. Valitettavasti muiden kuin itseni kannalta, tekstiin jäi karsimisen varaa (ja täytyi jakaa kahteen osaan).
Jos tavoitteena on mahdollisimman monen ihmisen työllistäminen, ei teollisuuden tukeminen välttämättä ole tehokkain kohde, kuten hyvin perustelet. Teollisuuden tukemisella on kuitenkin muita kansantaloudellisia perusteita, jopa niin voimakkaita, että mielestäni vientiteollisuuden hyvinvointi on perusteltua pitää huomion keskipisteenä. Palveluita on huomattavasti vaikeampi viedä ulkomaille, minkä takia Suomessakin vienti on hyvin vahvasti teollisten tuotteiden varassa. Koska pitkällä aikavälillä valtioiden varallisuussuhteet riippuvat viennin ja tuonnin tasosta, on tärkeää, että meillä tuotetaan tuotteita, joita muutkin haluavat meiltä ostaa. Jos näin ei ole, pienenee Suomeen virtaava rahavirta, jolloin meillä on myös vähemmän varaa ostaa tavaroita muilta. Näiden kahden välissä on tapahtumaketju, joka voisi olla esimerkiksi vientiyrityksen ajautuminen konkurssiin, työntekijöiden irtisanominen ja ostovoiman väheneminen. Samalla pienenee palveluyritysten asiakkaiden käytössä oleva varallisuus, jolloin myös niiden tilanne heikkenee.
Vahvasti yksinkertaistettuna näen asian näin: Kun vientiteollisuudella menee hyvin, on meillä varaa ostaa tarvikkeita ulkomailta. Monet kuluttamamme päivittäistavarat ja kodinkoneet tulevat ulkomailta, joten sillä, että meillä on varaa maksaa niistä, on väliä. Oleellista on tietysti myös varallisuuden jakautuminen, sillä se määrää hankimmeko näillä resursseilla jääkaappeja vai moottoriveneitä.
Jos verrataan valtion taloutta yksilön talouteen, vertauskuvana viennin, palveluiden ja tuonnin roolit ovat seuraavat. Vienti on töissä käymistä: annetaan oma panos toisille, ja saadaan siitä rahaa korvauksena. Tuonti on kuin tavaroiden ostamista kaupasta. Tuotanto ja palvelut Suomessa suomalaisille ovat asioiden tekemistä itse ja lähipiirin kanssa, jotkut hommat vaan kannattaa tehdä itse. Jos ”työt” loppuvat, voidaan edelleen viljellä sitä omaa perunamaata, mutta päivät kuluvatkin sitten siinä, eikä esimerkiksi kauniiden asioiden (palvelut) luomiselle jää niin paljon aikaa.
Jos yksinkertaistaen oletetaan, että palvelut tuotetaan Suomessa suomalaisille, ei palveluiden määrä vaikuta vientitasapainoon. Se on kansantalouden näkökulmasta tavallaan keino jakaa olemassa olevia resursseja vientiyrityksiltä muille tahoille. Vientiyrityksen työntekijä on saanut palkkana osansa Ranskaan suuntautuneesta myynnistä. Hän haluaa leikkauttaa hiuksensa, joten hän menee parturiin, jolle hän maksaa osan näistä euroista. Parturi taas käyttää tienaamansa eurot ostaakseen ulkomaisesta nettikaupasta vaatteita. Ääritapauksessa jos palveluita ja suomalaista tuotantoa ei olisi olemassa, olisi vientiyrityksen työntekijöiden pakko ostaa kaikki tuotteet ulkomailta. Jos taas vientiyrityksiä ei olisi olemassa, täytyisi suomalaisten opetella valmistamaan kaikki käyttämänsä tietokoneet, elintarvikkeet ja muut tuotteet, niistä raaka-aineista joita Suomesta löytyy. Mitä paremmin viennillä menee, sitä enemmän pystymme elättämään ihmisiä, jotka eivät tuota mitään lyhyellä tähtäimellä selviytymiseen pyrkivää, kuten taidetta ja puhtaan luonnon ylläpitämistä.
Myös vapaa-ajalla on arvonsa. Jotkut palvelut ovat sen verran turhia, että kokonaishyödyn kannalta ne kannattaa jättää tekemättä. Jos joku pesisi viikoittain kaikki Tampereen ikkunat, paranisi varmastikin asukkaiden elämänlaatu. Kuitenkin tästä olisi niin vähän iloa, että käytännössä pesijälle voitaisiin maksaa esimerkiksi euro tunnilta. Implisiittisesti sosiaalitukijärjestelmämme toteaa, että pesijän menettämä vapaa-aika on tärkeämpää, jolloin hänen on järkevämpää jäädä kotiin. Jos oletamme, että järjestelmässä ei ole epäoptimaalisuuksia jotka sotkevat yhtälöä, on kansakunnan kokonaisedun mukaista, että pesijä jää kotiin. Tietysti järjestelmässä on epäoptimaalisuuksia, mutta tuskin ne tätä yhtälöä sotkevat.
Tästä kappaleesta ajatuksenjuoksu kai lähti:
”Tämä on ihan luonnollista: kun talous kehittyy, ihmiset haluavat eri asioita. Kun bruttokansantuote lähti Suomessa nousuun, riitti leivän ja maidon lisäksi rahaa muuhunkin. Kun talous kehittyy edelleen, tarvitaan teollisuuden tuottamien tavaroiden lisäksi yhä enemmän palveluita.”
Muotoilisin siis edellisen seuraavasti: Kun valtio rikastuu, haluavat ihmiset enemmän. Kun bruttokansantuote lähti Suomessa nousuun, riitti leivän ja maidon lisäksi rahaa muuhunkin. Jos Suomi edelleen rikastuu, on meillä teollisuuden tuottamien tavaroiden lisäksi varaa tuottaa yhä enemmän palveluita.
Tuo vientiteollisuusvetoinen tarina ”on rahaa ostaa tavaroita ulkomailta” ei ole nykymaailmassa kovin yksiselitteinen asia. Meillähän on esimerkiksi EU:n sisämarkkinat, jolloin esimerkiksi ulkomaat ovat aika hatara käsite – ja kun meillä on vielä vaihtuvien valuuttakurssien järjestelmä, niin kyllähän muun maailman kanssa euron kurssi sitten hoitaa asiat sen suhteen, mitä kannattaa tehdä kotona ja mitä muualla.
Allan Seuri on blogannut asiasta itse asiassa kohtuullisen hyvin: http://harhala.blogspot.fi/2012/12/mihin-viennin-palvontaa-tarvitaan.html
Comments are closed.