Kuva: Daily Mail

Toivoin vilpittömästi, että hallituksen kuntauudistus olisi toteutunut hyvin: on esimerkiksi ilmeistä, että Tampereen seudulla väki, verotulot ja tuotetut palvelut jakautuvat epätasaisesti. Osin tämä on ihan ok: fiksun kaupungin kannattaisi varmaan ylläpitää sinfoniaorkesteria ja pariakin taidemuseota, vaikka olisimme 220 000 asukkaan saari keskellä merta. Onhan Islannillakin omansa.

Todellisuudessa Tampere ei kuitenkaan ole saari, ja tällä on vaikutuksensa. Keskuskaupungin väki on ainakin toistaiseksi ollut vähäosaisempaa kuin kehyskuntien. Kehyskunnat aiheuttavat myös kustannuksia, joita saari-Tampereella ei olisi: tietkin kuluvat, kun Tampereen läpi kuljetaan kehyskunnasta Tampereelle, tai kehyskunnasta toiseen töihin – sen paremmin teistä tai ruuhkista maksamatta.

Lähtökohta kuntauudistukselle oli ihan hyvä: kaupunkiseudun ongelmat piti laittaa kuriin. Vihreät esittivät heti alusta kaksitasoista mallia: alueellisista asioista päätetään alueellisella tasolla ja paikallisista paikallisilla. Kaikilta osin hallituksen tahtotila ei kuitenkaan ollut selvä, ja esimerkiksi Kokoomuksen ajateltiin pitävän rajattomia kuntaliitoksia sopivana mallina oikeastaan kaikille muille kaupunkiseudulle paitsi Helsingin ympäristöön.

Tämä onneton ajatus näemmä pitikin paikkansa.

Miksi pakkoliitokset eivät toimi

Kuvaava ajatustenvaihto löytyi taannoisesta Imagesta, johon oli purettu auki kuntaministeri Virkkusen ja Virkkusen entisen valtiosihteerin, Tampereen pormestari Ikosen ajatustenvaihto kuntauudistuksesta:

Ikonen: “Kaikkein suurin muutostuki olisi selkeät linjaukset.”
Virkkunen: ”(Kaksitasoisen kuntamallin mukainen) eurooppalainen kaupunki on mahdollinen, mutta ei saisi tehdä vain helppoja asioita, näennäisratkaisuja. Kuntapäättäjien pitäisi mennä epämukavuusalueelle.”

Tätä vauhdittaakseen Virkkunen esittikin takalaudaksi uuudelleen pakkoliitoksia: jos kaupunkiseudun selvitykset eivät ratkaise riittävissä määrin kuntien ongelmia, voi valtioneuvosto kansanäänestyksen jälkeen laittaa kuntia yhteen. Tässä tietenkin pakkoliitokset toimivat pelotteena: kannattaa tehdä kaksitasoinen kuntamalli, eli vaikkapa tamperelaisittain Eurooppalainen kaupunki, kunnolla jotta Virkkunenkin uskoisi kaupunkiseutujen ongelman ratkeavan.

Pelotteet toimivat kuitenkin vain silloin, jos niitä voi käyttää. Kuitenkin viimeksi tänään HS:ssä epäiltiin, että pakkoliitoksia ei kuitenkaan voi välttämättä tehdä ilman koskemista perustuslakiin. Käytännössä tämä tarkoittaisi asian viemistä seuraavelle vaalikeudelle. Pakkoliitosten ajaminen perustuslain kautta vaatii kuitenkin äänestäjien tukea, ja jos keskustalla ei vielä ole seuraavia eduskuntavaaleja taskussaan, takaisi vähintään nykyhallituksen ja -opposition vastakkainasettelu kuntaliitoksista vaalivoiton. Onkin ilmeistä, että mikäli puolueiden vaaliohjelmia suunnittelevat täysijärkiset ihmiset, eivät sen paremmin Kokoomus kuin SDP:kään eivät lähde pakkoliitoksia ajamaan.

Ja vaikka laki ei estäisikään, pitäisi ihmiset voittaa liitosten puolelle. Käytännössä tämä tarkoittaisi puolta koko kaupunkiseudun äänestäjäkunnasta, eli Tampereen seudulla noin 150 000 ihmistä. En edes itse tiedä, miten äänestäisin: Tampereella on jo Teiskonsa, johon kuluu ihan tarpeeksi huolta ja valmistelua kaikissa niissä vaikuttamisen paikoissa, joissa voitaisiin tehdä kaupunkia. Jos joutuisimme kaavoittamaan vielä Kangasalan Sahalahtea samalla, ei mitään muuta ehdittäisi tekemäänkään. Tai mitähän mieltä kyläkoululähetystöjä vastaanottava kaupunginvaltuuston kurulaisjäsen olisi Tampereen ratikasta?

On sitäpaitsi vaikea kuvitella, että tamperelaiset innostuisivat uurnille liitoksen puolesta. Pirkkalassa, Nokialla ja Lempäälässä äänestysprosentti nousisi niin itsestään kuin muutenkin korkealle. Jokaisella kunnan- ja kaupunginvaltuutetulla intressi säilyttää ainakin oma paikkansa: hänhän edustaa kansaa, ja jos edustaja menettää paikkansa, tulee kansa vähemmän edustetuksi.

Mitä jää jäljelle?

Jos pakkoliitosten uhka katoaa kuvasta, ei kehyskunnilla liene pakottavaa tarvetta juuri muuhunkaan vallanjakoon. Kun ei mene itsenäisyys, miksi luopua mistään perinteisestä osaoptimoinnistakaan? Vaikka jonkinlainen kaksitasoinen malli tulisikin, ei veroeuroille tai tienrakennuksen kustannuksille todennäköisesti tapahdu uudelleenjakoa. Ehkäpä aivan välttämättömin, yleiskaavoitus, saadaan hoidettua yhdessä. Harmi vain, sillä muutkin kaupunkiseudut kuin Helsinki olisivat todellisen metropolin kaltaisista malleista hyötyneet.