Nyt kun Tampereen tunnelin kohtalo on siirtynyt demariryhmän keskinäiseksi väännöksi, voi asialistalle ehkä kohta mahtua muutakin. Hyvä niin.
Itseäni kiinnostaa etenkin kuntauudistus, joka on saamassa uutta vauhtia hallituksen rakenneuudistuspäätöksistä (pdf). Jos kuntaliitoksia ei synny kaupunkiseudun alueilla hyvällä, voidaan käyttää vaikka pakkoa. Ainakin siis silloin, jos tämä pakko on kaupunkiseudun asukkaiden enemmistön tahto: toisin sanoen tamperelaiset voisivat sille päälle sattuessa äänestää Pirkkalan ja Ylöjärven liittymään itseensä.
Vihreiden toivelistan kärkipäässä tämä vaihtoehto ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ollut. Meille toiveissa on ollut kaksitasoinen aluekuntamalli, josta Soininvaarakin kehotti kaupunkiseudun kuntia kirjelmöimään hallitukselle*. Kerron viisi syytä, miksi tähän kannattaisi koko seudun tarttua.
1. Suorat liitokset heikentävät demokratiaa. Hyvä esimerkki tästä Tampereella on Teisko: valtuustossa on edustettuna muutama teiskolainen, jotka puhuvat Teiskon asioista. Tämä on ihan ymmärrettävää: heidät on valittu Teiskon äänillä Teiskon etua puolustamaan.
Koko kaupunkiseudun kuntaliitoksen yhteydessä tämä ei toimisi: hallinto muuttuu mahdottomaksi, jos pirkkalalaisten valtuutettujen pitäisi puhua aina koko Pirkkalan puolesta ja ylöjärveläisten koko Ylöjärven äänellä. Valtuuston kun pitää olla aluelobbauksen lisäksi myös paikka poliittisiin linjanvetoihin, jotka Suur-Tampereen mallissa jäisivät helpoksi tamperelaisten valtuutettujen huoleksi.
2. Nykymalli näivettää. Yhtä lailla älytön on nykymallikin: kun kunnat kilpailevat veronmaksajista ja tasaista kasvua pyritään tekemään samolla pelisäännöillä kaikkialle, ei tulos ole kaupunkiseudun kannalta optimaalinen. Paljon mieluummin kannattaisin sitä, että Lempäälään saisi rakentaa pientalovaltaista Lempäälää ja Tampereelle kerrostalovaltaista kaupunkia kuin sitä, että maankäyttösopimusten avulla yritetään rakentaa kumpaankin paikkaan hieman molempia.
Lopputulos kun on maankäytöllinen sillisalaatti, joka ei vastaa kaupunkikehityksen irvikuvana oikein kenenkään toiveita. Kun maankäytöstä päätettäisiin yhdessä suoraan valitulla metropolivaltuustolla, olisi osaoptimoinnin vähentäminen mahdollista, ja toisin kuin nykyään, kaikki yhteinen etu.
3. Aluekunnassa köyhiä ei kannattaisi kyykyttää. Tässä asiassa paikallisten kokoomuslaisten kannattaisi kuunnella puoluetovereitaan Helsingistä. Kun aluekunta (tai Tampereen minimetropoli, miten vain) vastaisi sosiaali- ja terveyspalveluista yhdessä, ei köyhä tai sairas kansalainen olisi yksittäisen kunnan taakka, vaan koko seudun vastuulla. Hoito kannattaisi järjestää hyvin ja ennaltaehkäisevästi koko seudulla, kun yksikään kunta ei voisi vain toivoa ongelmien katoavan vaikkapa vuokrataloista säästämällä tai muutenkaan.
4. Yhteisillä verotuloilla palvelut voisi rahoittaa reilummin. Nyt mukaan tulee pieni mutta: hieman tulkinnasta riippuen valtio ei ole antamassa verotusoikeutta edes Helsinkiin. Mikäli kuitenkin sote-palvelut (ks. kohta 3) rahoitettaisiin yhdessä, olisi noin puolet rahoista jo yhteisessä pussissa, jolloin verotusoikeudenkin toteuttamisen luulisi onnistuvan.
Asiana tämä on kuitenkin tärkeä: kun kaupunkiseudun sinfoniaorkestari ja taidemuseot ovat keskittyneet yhteen paikkaan, pitää niistä myös maksaa yhdessä. Ja kun näistä maksetaan yhdessä, vähenee syyt kilpailla hyvistä veronmaksajista entisestään. Kilpailun hyvistä veronmaksajista kaupunkiseudun sisällä kun ei ole sen tuottavampaa kuin ”antikilpailu” huonoistakaan.