Luin vähän aikaa sitten hyvän artikkelin. Niin hyvän, että se antoi kimmokkeen blogaukseen, mikä onkin jo harvinaista.
Kun Suomessa tehdään erilaisia toivekyselyitä ihmisten asumisesta, omassa erityisasemassaan on edelleenkin omakotitalo omalla pihalla. Vaikka tällainen asumismuoto koskee melko harvoja, on sen ajateltu kuvastavan erityisesti “hyvien veronmaksajien” toiveita, joita kehyskunnat ovatkin vetäneet puoleensa.
On kuitenkin syytä miettiä, onko asumisen toiveiden kysely viisas lähtökohta politiikalle. Niin kauan kuin maata on rajallisesti käytettävissä, on hölmöä yrittää täyttää sellaisia toiveita jonka vain ideaalimaailma voi täyttää. Autotehtaatkaan eivät tee markkinatutkimuksiaan avoautojen ehdoilla.
Asumisen suhteen toiveiden ja todellisuuden ristiriita on jäänyt usein käsittelemättä, mikä ohjaa myös politiikkaa väärään suuntaan. Professori Kimmo Lapintien palkittu artikkeli antaa kuitenkin eväitä parempaaan analyysiin. Artikkelissaan Lapintie kuvaa ihmisten asuntojen asuntohaaveiden ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Suurin osa ihmisistä kun asuu jokaisella hetkellä niin hyvin kuin pystyvät:
Ideaalitilanteessa rationaalinen kuluttaja valitsee vaihtoehdon, jossa hänen ”indifferenssipintansa” sivuaa taloudellisten mahdollisuuksien rajapintaa: parempia mutta liian kalliita vaihtoehtoja (”unelmia”) toki löytyisi, mutta kaikki samanhintaiset tai halvemmat vaihtoehdot tuottaisivat vähemmän ”hyötyä”.
…
“Sikäli kuin ovat rationaalisia ja tietoisia eri vaihtoehdoista, kuluttajat siis tavallaan jo asuvat itsensä kannalta parhaassa mahdollisessa vaihtoehdossa.
Samaan aikaan politiikalla tavoitellaan kuitenkin unelmia. Esimerkiksi Tampereella omakotitalotonttien hintoja pidetään arvonnan kautta matalina, jotta mahdollisimman monet kokisivat unelmansa olevan aivan käden ulottuvilla. Koska tonttien määrä ei kuitenkaan kasva vaikka hinnat painetaankin alas, jää unelma unelmaksi yhtä suurelle joukolle kuin siinäkin tilanteessa, jossa kunnallistettua asuntolottoa ei pelattaisi.
Toinen vaihtoehto on sovittaa yrittää tinkiä unelmista niin, että reaalimaailman ratkaisun ajateltaisiin riittävän. Tällöin ajatellaan, että koska omakotitaloja ei voida tehdä kaikille, tehdään edes pien- ja rivitaloja. Elämäntapa ei ole alkuperäisen ideaalin mukainen, mutta on helppo ajatella sen vastaavan unelmaa kerrostaloa paremmin. Tältä pohjalta esimerkiksi Tampereen seudulla yritetään rakentaa “tiivistä mutta monimuotoista” pientalo- ja rivitaloaluetta pitkin kaupunkiseutua. Kaupunkisuunnittelusta tehdään lähiösuunnittelua, sillä onhan lähiössä asuminen autoineen, saunoineen ja pihoineen lähempänä unelmaa omakotitalosta.
Paljon keskustelua herättäneessä keskustatunnelidebatissa on myös samankaltaisia piirteitä. On huvittavaa havaita, että jopa Kokoomuksen performatiivinen liberaalisiipi, kuten esimerkiksi Lasse Männistö, toisaalta haluaa kaupunkia mutta ymmärtää esikaupunkilaisemmankin elämäntavan päälle:
 |
| Aiheesta käyty keskustelukin on ihan lukemisen arvoinen. |
Yksi asia otetaan silmiinpistävästi annettuna: sujuva (yksityisauto)liikenne, harvaan asutun omakotitaloalueen etuoikeus, tulee joka tapauksessa mahdollistaa kaupungissa. Autoilua kun ei saa erikseen rangaista, vaan esikaupunkilaiseen asumiseen liittyvät unelmat ovat luonnollinen osa kollektiivista kaupunkilaista elämää.
Tilaa muille unelmille
 |
| Kun entisessä Itä-Saksassakin osataan antaa kaupunkilaisille unelmille tilaa, olisi hyvä hetki herätä. Magdeburgin Hundertwasser house. |
On kuitenkin syytä miettiä, missä määrin vain asumiseen liittyvien unelmien kannattaa antaa vaikuttaa politiikkaan. Kelpo professorimme jatkaa:
(Y)hden ideaalimaailman sijasta olisi puhuttava ainakin asumisen reaalisista vaihtoehdoista ja varsinaisista unelmista, jotka saattavat olla hyvin erilaisia kuin todellinen asuinympäristö, ja joihin liittyy usein muitakin kuin asumiseen liittyviä unelmia, kuten esimerkiksi elämänkumppani tai vilkas sosiaalinen elämä.
…
Yhdyskuntien ja asuntojen suunnittelu ei ole vain tarpeiden tyydyttämistä tai kestokulutushyödykkeiden valmistamista; se on pikemminkin ihmisten elämän rinnalla kulkemista, mahdollisuuksien avaamista mitä erilaisimpien elämäntilanteiden varalle.
Kun kuljetaan ihmisten rinnalla, huomataan että todellinen käyttäytyminen on ajanut pientaloajattelun ohi: esimerkiksi niin Tampereella kuin Turussakin kerrostaloasuntojen hinnat kohoavat jatkuvasti nopeammin kuin omakoti- ja rivitalojen. Helsingin kerrostaloasumisen kysyntä on ajanut hinnat niin korkeiksi, että se kurjistaa paitsi asukkaiden elämää myös koko maan kilpailukykyä. Asumiseen on turha tällöin liittää erityisiä unelmia, kun kaikkein inhorealistisin asumisratkaisukin on valittavissa olevista vaihtoehdoista paras.
Kaupunkilaisille tehtäisiinkin palvelus, jos kaupungissa asumisen etuja ei yritettäisi leikata liittämällä siihen elementtejä muista elämänmuodoista. Kaupunkiasumisen “haittojen” kompensointi, esimerkiksi yhä uusien autoväylien ja autopaikkojen yhteisvastuullinen rakentaminen, vie turhaan tilaa ja mahdollisuuksia kaupunkilaisen elämän aivan yhtä tärkeiltä unelmilta.