Jos hakisin eurokriisistä yhden opetuksen, niin valitsisin ehkä tämän: Kun yhteisessä Euroopassa jollakin maalla menee huonosti, sen vaihtoehdot päättää omasta kohtalostaan ajautuvat vähiin. Valuuttaa ei voi devalvoida, mutta yhteiset säännöt sitovat.
Tällöin epätoivoon ajautuneen maan kannattaa toivoa, että muut maat tekevät sellaista politiikkaa, joka auttaa paitsi Eurooppaa kokonaisuudessaan, myös yksittäistä maata joka on vaikeuksissa. Parasta tietenkin olisi, että tämä politiikka olisi sellaista, jonka muiden maiden poliitikot saisivat kotimaissaan vietyä läpi: ”tämä on hyvä Euroopalle, ja sen takia tämä on hyvä meille.”
Eurokriisin luonteen takia tämä olisi vielä korostetun totta. Viime aikojen keskutelu Suomen kilpailukyvystä olisi voitu välttää, jos vain olisi muistettu että eurokriisissä on kyse romahtaneesta kysynnästä. Jotta talous kasvaisi, pitäisi kynnelle kykenevien kuluttaa vähän enemmän – jolloin taas suomalaisetkin tavarat menisivät kaupaksi.
Onkin surullista, että poliitikot pelkäävät kansaa niin paljon, että tätä ei edes yritetä selittää. Helpompaa on olla ”lujana” ja uskoa myyttiseen ”luottamukseen”, joka parantaa kaikki haavat kunhan vain kriisimaat tekevät muutoksia samalla kun muut maat jatkavat entisellään. Ja tämä ei ole mikään eilispäivän juttu, vaan viimeksi launtaina Urpilainen on antanut haastattelun, jossa hän vastaa siihen, onko EU:n (mm. IMF:n kritisoima) talouskuripolitiikka ollut liian rajua:
Budjettikuri on lähtenyt siitä, että on pyritty palauttamaan luottamus kriisimaihin ja ylipäänsä euroalueeseen. Jotta luottamus on voitu palauttaa, on ollut välttämätöntä osoittaa sitoutuminen valtiontalouden hoitoon. En halua jatkossakaan tinkiä talouskurista.
Suomeksi tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että esimerkiksi Espanja ei voi jatkossakaan tehdä kevyempää politiikkaa, ellei velkoja jätetä maksamatta tai lisärahaa pohjoisesta ei tipu – ja tätähän Urpilainen ei halua tehdä. Jos talouskurin seurauksena nuorisotyöttömyys nouseen, niin silloin se nousee. Kyse on valinnasta: on helpompaa laittaa espanjalaiset kärsimään, kun kaupata poliittisesti epävarmaa vaihtoehtoa kotimaassa.
Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että Urpilainen tietää hyvin, että talouskasvu on ainoa tie nuorisotyöttömyyden poistamiseen:
Kriisimaissa ja ylipäänsä Euroopassa pitää tukea talouskasvua. Vastaus ei ole se, että luovutaan uudistuksista, vaan sen rinnalle tarvitaan toimia työpaikkojen synnyttämiseen.
Valtiovarainministerin mukaan se vaatii olemassa olevien välineiden nykyistä joustavampaa käyttöä. Urpilainen käyttäisi esimerkiksi Euroopan sosiaalirahastoa työpaikkojen luomiseen. Talouskurista hän ei ole valmis tinkimään.
Jos kasvu lähtee liikkeelle leikkauksista huolimatta, niin hyvä. Vaikka ei lähtisikään, niin leikkauksia tehdään silti. Hoitoa jatketaan, vaikka potilas kuolisi.
 |
| Kuinkahan kauan Espanjan nuoret haluavat apua Urpilaiselta? Lähde Guardian |
Cronbergin työtarjous
Ehkäpä osittain talouskuripolitiikan väistämättömyydestä lannistuneena (ja nuorisotyöttömyyttä kauhistelleena) vihreä MEP Tarja Cronberg ehdotti, että espanjalaisia nuoria voitaisiin siirtää Suomeen töihin. Tätähän muuten Latviassa nuoret ihmiset ovat tehneet ihan oma-aloitteisesti.
En kuitenkaan usko, että tämä olisi mikään todellinen ratkaisu: ehkäpä espanjalaisillekin nuorille kestävämpi elämänura syntyy Espanjassa kuin toisen luokan työntekijöinä Suomessa. Jos kotimaisten työttömien tempputyöllistäminen on hankalaa, on ulkomaisten vielä kaksin verroin vaikeampaa
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Jos Espanjaa ja Eurooppaa haluttaisiin oikeasti auttaa, ei siihen tarvittaisi väestönsiirtoja. Tehtäisiin samoja juttuja, joita vaikkapa The Economist on jo viimeiset pari vuotta toistanut: keskuspankin elvytystä, vahvojen maiden kulutusta, yhteisvastuuta ja kriisimaille mahdollisuutta uudistaa talouttaan vähän kevyemmällä aikataululla. Ongelmat ja ratkaisut eivät ole kadonneet mihinkään.