Jos jokin kuntapolitiikkaa seuratessa tuntuu vaikealta, niin säästäminen. Tämä asettaa paineita paitsi virkamiesjohtajille, joita kutsutaan asiasta puhutteluun, myös erilaisille luottamusasemassa oleville lautakunnille ja johtokunnille. Tampere velkaantuu, ja jotain pitäisi tehdä. Tilaaja-tuottajamallin osapuolina säästöt aiheuttavat kuitenkin usein kinaamista, joka ei nyt ainakaan poliittisen ohjaamisen uskottavuutta edistä.
Tuollaista vääntämistä sivusta seuratessa muistelen kaiholla hallitusneuvotteluissa käytössä ollutta valtiovarainministeriön listausta erilaisista säästökohteista. Lista koostui verovähennyksistä ja toisaalta sitten mahdollisista kustannussäästökohteista. Tuohan voitaisiin uutisoida Isona Pahana Leikkauslistana. Minusta se oli hyvää palvelua, vaikka monet kohdat (ja etenkin monen kohdan perustelut) olivat poliittisesti vastenmielisiä tai älyttömiä. Samalla listausta voi tietenkin myös itse täydentää, ja muistankin istuneeni muutamaan otteeseen valtion talousarvion kanssa etsimässä ehdotettavia kohteita varsinaisille neuvottelijoillemme.
Jos ette muuten ole nähneet koskaan valtion talousarviota, kannattaa tutustua. Mahtava teos, ulkoasultaan kuin kaksi puhelinluetteloa yhdessä ja sisältönä valtionhallinto numeroina. Löytyy myös netistä.
Miksi säästölista olisi hyvä?
Jotain vastaavaa siis tarvittaisiin Tampereellekin sen sijaan, että tapeltaisiin aina tilaaja-tuottajamallin mukaisista ongelmista. Nykyinen tilanne kun minusta aiheuttaa parikin ongelmaa demokratian ja ohjauksen kannalta:
1) Taitava virkamies voi pelata omien näkemystensä kanssa kevyemmän tason poliitikot johtokunnassa pihalle. Ei aina, mutta usein. En tiedä tarkalleen, miten kaupungin controller-organisaatio toimii, mutta alayksikkö pystyy alkuvuonna talousennusteella pystyy omista fiiliksistä riippuen pelaamaan aika paljon missä tahansa organisaatiossa.
2) Kunnan, kuten minkä tahansa muunkin julkisen organisaation, menoista suurin osa tulee palkkakustannuksista. Nyt neuvotellun raamitupon oloissa palkankorotukset ovat vain aika suuret (henkilöstömenot nousevat 4,5 % v. 2012) verrattuna sitten siihen, mitä veroprosenttia voi nostaa. Se taas sitoo sitten niin tilaajien ja tuottajien liikkumavaraa aika paljon, vaikka kuinka säästettäisiin kokouskahveista ja monisteista. Kaikenlaisen poliittisten tavoitteiden ajaminen ainakin vaikeutuu.
3) Pidän tätä aina vähän ilkeämielisenä argumenttina, mutta kai sekin on sanottava: lautakunnissa ja johtokunnissa istuu aina huomattava osuus luottamushenkilöitä, jotka ovat samalla kaupungin työntekijöitä. Vaikutuksensa säästöjen suuntaamiseen silläkin.
Mitä olisi tehtävä?
Kuvattua taustaa vasten fiksumpaa olisikin hyvä koostaa kaikki mahdolliset säästökohteet ja tulonlisäykset yhteen listaan aina aika ajoin, jota sitten poliittiset ryhmät kävisivät läpi. Todennäköisesti kaikki joutuisivat pettymään ja nielemään itselleen vaikeita säästökohteita. Taloudellisesti tiukkoina aikoina tämä olisi yksinomaan reilua: jos joku on kulukuurilla budjettiinsa tyytyväinen, ei hänellä ole puhtaat jauhot pussissa.
Luontevin ajankohta alustavan säästölistan tekoon olisi syksyn pormestariohjelman neuvottelut, joka viime kerralla kuvasi oikeastaan vain positiivisia asioita. Talous kuitattiin parilla virkkeellä, vaikka suhdannehuipun vain oli pakko osua valtuustokaudelle. Jos suurimmat säästöpaineet saataisiin sovittua jo neuvotteluissa, ainakin pormestariohjelmaan sitoutuneiden puolueiden kannalta, olisi ohjaus nyt ainakin poliittista eikä ns. Koukkuniemi-irtiottoja voisi esimerkiksi investointien kustannuksella koko aikaa tehdä.
Jos tuollaiseen menettelyyn sitouduttaisiin, voisi se ohjata jo vaalikampanjaakin. Puolue, joka ei lupaisi sitten säästöjä mistään, saisi sitten ilmoittaa kuinka paljon ja mitä veroja tai maksuja he nostaisivat. Jompaa kumpaa nykytilanteessa olisi pakko kuitenkin tehdä.