Osallistuin tällä viikolla eurooppalaisten vihreiden talouskokoukseen Brysselissä, lähinnä parivaljakon Ville Niinistö & Oras Tynkkynen vanavedessa. Euroopan vihreille luonteenomaisesta sekavuudestaan huolimatta kokous toi mieleen näkökulmia, jotka eivät suomalaisessa keskustelussa nouse niin paljoa esiin:
- Portugalin terävältä vaikuttanut delegaatti vakuutti syvästi, että jos Kreikka menee velkajärjestelyyn, Portugali menee perässä. Tiukat ns. austerity-henkiset leikkaustoimet eivät ole sielläkään (surprise!) toimineet, eikä palomuuria ole mahdollista tehdä.
- Koko kriisin ajan Euroopan kansanpuolueella (=Kokoomuksen ja rkp:n sisarpuolueet) on ollut valta Euroopan talouden keskeisillä johtopaikoilla, ehkä Olli Rehniä (lib.) ja Trichet’tä (sit.) lukuunottamatta. Mutta Merkel, Sarkozy, Berlusconi, useimmat pienemmät pääministerit ja euroryhmän puheenjohtaja Juncker ovat konservatiivipuolueista kaikki.
Siinä missä ensimmäinen asia vaikuttaa tekniseltä huolenaiheelta ja toinen taas poliittiselta sormenosoittelulta, on asioilla yhteytensä. Konservatiivisten johtajien on aina ollut helppo viehättyä austerity-retoriikasta, samalla kun velkakriisin suuri kertomus koski vain kreikkalaisten vetelyyttä. Populistit ja konservatiivit läpi Euroopan keskittyivät lopettamaan Zorbas-tanssintaa, vaikka omienkin pankkien vahtimisessa olisi ollut heti alusta alkaen tekemistä.
Se ei kuitenkaan hallituksille kannattanut: kertomusta vakavamielisestä ja ahkerasta Pohjois-Euroopasta eteläisten kansojen toilailuijen uhreina pystyttiin pitämään yllä suunnilleen tähän kesään asti. Ja mikäs pitäessä kun kaikki pääministerit tulivat samasta viiteryhmästä, jonka pääagendaan ei kuulu sen paremmin sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kuin ongelmien osoittaminen omissa pankeissaankaan.
Kriisin alkuaikoina (syksystä 2009 suunnilleen kevääseen 2011) näennäisesti riippumaton Euroopan keskuspankki toimi samalla Saksan toiveiden mukaisesti, mikä myöhemmin tuomittiin laajasti. EKP piti ohjauskorkojen tasojen Saksan vakavien miesten mielen mukaan korkealle, samalla hilliten investointeja ja leikaten entisestään eteläisen Euroopan mahdollisuuksia kasvuun. Tämä yhdistettynä kovaan austerity-politiikkaan viimeistään leikkasi Kreikan mahdollisuudet kasvuun.
Alun perin austerity-politiikkaa kritisoi lähinnä yksin Krugman (jonka deflaatioarvaukset toimivat lievästi paremmin kuin EKP:n), myöhemmin OECD ja nyt kaiken lisäksi vielä sellaiset globalisaatiokriitikoiden periviholliset kuin IMF ja Goldman Sachs – auttamatta myöhässä ja IMF osin osallisena Kreikan teurastamiseen. Kaiken järjen mukaan siis myös politiikan pitäisi muuttua, ja Euroopan lähteä yhdessä linjassa kohti elvyttävää politiikkaa.
Miten tämä liittyy sitten Suomeen?
Suomalaisessa politiikassa otsankurtistelu vakavana miehenä on toiminut hämmentävän hyvin. Lähtökohtaisesti ihmiset ovat sitä uskottavampia, mitä synkemmän kuvan tulevaisuudesta antaa, tai mitä enemmän leikkauksia lupaa – riippumatta suhdannetilanteesta tai kansainvälisen keskustelun näkökulmista. Poikkeuksena tästä ovat kuitenkin usein vaalit, joissa tehtyjen lupauten pohjalta sitten aina kompuroidaan seuraavat neljä vuotta taas sitten hallituksen vakavien miesten otsia rypistellen. Tämähän toimisi, mikäli:
- Suhdanteet noudattaisivat Suomen eduskuntavaalien kalenteria: aina ennen vaaleja olisi kova lama, josta nouseminen edellyttäisi menonlisäyksiä. Tosin VM:n esikeynesiläisiä virkamiehiä ei tällöin voisi päästää edes Säätytalon portaille*.
- Suomen eduskuntavaaleissa voitaisiin samalla päättää siitä, että Italiassa Berlusconi pantaisiin viralta, Portugali kouluttaisi kansalaisiaan tai kreikkalaiset lähtisivät kansainvaellukselle etsimään töitä (mitä on siis tehtävä?**)
Eduskuntavaaleissahan ja hallitusneuvotteluissahan kriisi näkyi lähinnä Euroopan reuna-alueiden ja erityisesti Kreikan antamisena iloisesti leikkauspolitiikan kynsiin (”Zorbaksen tanssit on tanssittu”/”Ei lainaa ilman vakuuksia”) ja Suomen osalta puolestaan tasapainotuksen (”ei ALV:lle ja eläkeiän nostolle”) ulkoistamisena kasvuodotuksiin, jonka piti tapahtua demarien mielestä itsestään ja Kokoomuksen mielestä jättämällä lähinnä ansiotuloverotus rauhaan. Kasvu ei sitten (kas kummaa) tullutkaan.
Tämä epävarmuus antaa sitten hyvin tilaa Suomen virallisille ja vakaville miehille, joiden sitten ajatellaan olevan oikeassa kun ovat niin virallisia ja vakavia. Ja kaikkein virallisin vakava mies on Sauli Niinistö, tietenkin virkamiesinkarnaationsa Raimo Sailaksen** kanssa.
Niinistöllä kannanotot eurokriisiin ovat perustuneet lähinnä siihen, että mies on esittänyt marttyyriä hienon eurojärjestelmänsä rikkomisesta, perustuen lähinnä vakaus- ja kasvusopimuksen rikkomiseen v. 2002. Samalla Niinistö on kyllä koko ajan ymmärtänyt kriisin perimmäiset syyt, kuten Saksan ja Ranskan pankkien ongelmat, mutta mitään ratkaisua asiaan ei hänen tarvitse esittää – paitsi jälkiviisaasti että IMF:ää olisi tarvittu Kreikan vakauttamiseen alusta alkaen. Tästäkin voi olla montaa mieltä, mutta nykyisten ongelmien ratkaisussa asialla ei ole niin merkitystä.
Jos jotain kaipaisin Niinistöltä, niin tosiasioiden tunnustamista: Kansantaloudet ovat joka tapauksessa polkuja, joita voi kulkea eteenpäin, mutta kovin vaikeasti taaksepäin, eurosta eroaminen kun on nykyisessä kriisissään käytännössä mahdotonta.
Lisäksi minua melkein kiinnostaisi tietää, miten Niinistön mielestä vakaussopimus olisi jotenkin automaattisesti ratkaissut sen, että tällaisia ongelmia ei tule. Kasvu- ja vakaussopimus ei kuitenkaan työ- ja palvelumarkkinoita mitenkään erityisesti vapauttanut, eikä Suomessa Niinistö asialla edes ammattiliittoja haastanut. Kasvu- ja vakaussopimus ei myöskään tuonut Eurooppaan yhteistä finanssiministeriötä, ei kouluttanut portugalilaisia tai opettanut kreikkalaisia puhumaan englantia.
Se, että kasvu- ja vakaussopimus rikottiin tyyliin vuodessa euron käyttöönoton jälkeen, ehkä kertoo siitä että sopimus ei kuitenkaan ollut niin kaksinen tai olennainen, edes Niinistön mielestä. Jos kasvu- ja vakaussopimus olisi ollut hänelle niin tärkeä, niin eikö valtiovarainministerinä olisi kannattanut alkaa valmistella eroamista eurosta? Tällöinhän tilanne Euroopassa oli vielä niin hyvä, että markkinat olisivat rauhassa pystyneet hinnoittelemaan Suomen riskit oikealle tasolleen ilman nykyisenkaltaista pelkoa Euroopan kahtiajaosta.
Kai markkinat olisivat nähneet Suomen fiksuuden, ja hinnoitelleet korkotasomme kuitenkin Saksan tasolle, jos Niinistö olisi kertonut että mehän vain rajoitamme riskejä Etelä-Euroopan takaamiselta? Uljas niinistöläinen talouspolitiikka olisi saanut muut maat näkemään myös, että kappas vain, ei sovi sama lippalakki omenan ja melonin päähän, ja muu euroalue olisi kiireen vilkkaa tiivistynyt federaatioksi tai luopunut eurosta tykkänään. Saksa ja Ranska olisivat jääneet nuolemaan näppejään.
Niinistö ei esitystään tehnyt, joten kannattaisi olla hiljaa.
Maito on nimittäin maassa. Kansantaloudet kulkevat tiettyjä reittejä pitkin, eikä talous- ja vakaussopimusta saada takaisin. Olisi kohtuullista jos presidentinvaalien ennakkosuosikilla olisi muukin näkemys Euroopan tulevaisuudesta kuin haavekuva, jonka tuhmat Saksa ja Ranska rikkoivat. Pitkällä aikavälillä ainoa tiemme on federalismi, johon ei kannata ajautua sellaisen Kreikan kanssa joka on puolianarkiassa tai sellaisen Saksan kanssa, jossa konservatiivipolitiikot ovat liian heikkoja johtamaan. Lisäksi IMF ei edes Kreikkaa enää edes teurastaisi, joten odotankin innolla presidenttiehdokas Niinistön ehdotuksia siitä, minkä järjestön nuoteilla kannattaa kulkea eteenpäin.
*) Ks. ***
**) Ks. Minun ja Allanin vieläkin aivan liian hyvin paikkansapitävä teksti
**) Sailas onkin omaksunut Suomessa jonkinlaisen vanhan pehtoorin roolin: kädet on sidottu hummaavaan hallitukseen, ja sehän on tuskaista, kun suhdannetilanteesta riippumatta pitäisi säästää. Sääli vain, että vakavan pehtoorin hyvätkin varoitukset (esim. eläkeiästä) menettävät merkityksensä samalla kun esimerkiksi veronkorotukset unohtuvat. Lisäksi huonojen aikojen kuuluttaminen aiheuttaa ihan suoriakin vahinkoja: kuvataiteen onneksi, mutta luovan talouden vahingoksi Kaj Stenvall pistää galleriansa kiinni, ”koska Sailaskin sanoo aikojen vain huonontuvan”.