Monopoli oli lapsuuteni suosikkipelejä, vaikka yleensä hävisinkin rankasti vanhemmille veljilleni. Muistan aina myös ihmetelleeni peruslogiikkaa, jossa minun oli pakko maksaa kovaa vuokraa osuessani Erottajalle tai Mannerheimintielle rakenetuun hotelliin täysin sattumalta. Peli myös vääristi kuvaa Helsingin alueista kaltaiselleni maakunta-asujalle.

Nykysäännöt – kireää rahapolitiikkaa ja pakotettua kulutusta

Monopolin lähtökohtanahan on asemakaavaltaan stabiili kaupunki, joka 2-6 pelaajan tulee valloittaa tekemällä ovelia kiinteistökauppoja. Markkinat ovat kuitenkin aika jäykät – esimerkiksi kiinteistöistä perittävät ovat säännöstellyt (ja muuttumattomat), vaikka kiinteistöjen hinnat saattavatkin muuttua pelaajien keskinäisessä kaupankäynnissä. Omistusoikeus on rajattu siis hyvin tiukasti vain mahdollisuuteen periä ennaltamäärättyä vuokraa kaupunkiin tehtävien investointien vastapainoksi. Myös rahahuolto ja talouden käynnissäpysyminen luovat kuvan aika poikkeusoloissa olevasta markkinasta.

Kansantalouteen enemmän virittyneiden kavereiden (kuten Allanin) kanssa olemmekin puhuneet, että etenkin rahatalouteen liittyviä sääntöjä olisi hyvä virittää. Nykysäännöissähän kukin pelaaja saa kullekin kierrokselle 4000 markkaa puhtaana käteen, joka ohittaa pelaajien alkupääoman kahdeksan kierroksen jälkeen. Samalla liikkeellelaskettavan rahan määrä suhteellisesti pienenee jatkuvasti verrattuna siihen, kuinka paljon rahaa yleensä on kierrossa – rahapolitiikasta tulee siis suhteellisen kireää. Tässä on kuitenkin järkeäkin, ovathan kiinteistöjen hinnat lähteneet kovaan nousuun heti pelin alettua, niiden oltua sitä ennen kiinnitettyinä pelilaudan nimellishintoihin. Tällöin hyvin rajoitettu rahan määrän lisääminen hillitsee pelin teemana olevaa kiinteistökuplaa.

Markkinataloudellisessa mielessä pelin ongelmat eivät keskitykään rahan luontiin, vaan pikemminkin siihen, että pelaajat pakotetaan maksamaan kovia vuokria vain sen perusteella, minne sattuma heidät vahingossa vie. Voisi ajatella, että Monopolin maailmassa on oikeastaan jatkuvasti potentiaalinen kysyntälama (kiinteistöspekulanttipelaajien intresseissä kun ei olisi kuluttaa), jota ylimpänä viranomaisena toimiva sääntöjenlaatija on kiertänyt nopanheittopakolla. Tämän voisi nähdä oikeastaan ovelana elvytyspolitiikkanakin, jossa varmistetaan, että kaupunkia kannattaa kehittää ja että yksityinen pääoma pysyy liikkeellä (ks. Paul Krugman). Jos pelaajilla ei olisi velvoitetta kiertää kaupunkia jatkuvasti, ei tietyn perusvarallisuustason saavuttamisen jälkeen siinä olisikaan mitään mieltä – riskit ylittäisivät hyödyt ja pelin lamaannuttaisi kokonaiskysynnä raju lasku.

Monopolin nykysäännöt eivät siis välttämättä olekaan kovin kapitalistiset – ainakaan nykyisessä mielessä. Rahan tasainen tuottaminen kierros kierroksen jälkeen tuo mieleen lähinnä kultakannan, ja kulutukseen pakottaminen kiinteillä hinnoilla jonkinlaisen keskitetyn järjestelmän. Taloudellinen vapaus rajoittuu kiinteistöspekulaatioihin.

Muutokset sääntöihin
eli kohti markkinoita

Itse muuttaisin pelissä erityisesti kahta asiaa: rahaa voitaisiin laskea liikkeelle dynaamisemmin, ja vuokria voisi määritellä vapaammin. Vuokrataso irrotettaisiin siis kiinteistöjen nimellisvuokrista ja jätettäisiin pelaajan itsensä määrittelemäksi. Markkinamekanismin toiminnan kannalta olisi kuitenkin oleellista, että kukin pelaaja (lähtiessään uudelle kierrokselleen), ilmoittaisi kaikkien kiinteistöjensä vuokrissa tapahtuvat muutokset – pelaajille ei tällöin kohdeltaisi tiedonpuutteesta johtuen epäoikeudenmukaisesti. Pelaajien välinen interaktio lisääntyisi, kun omat vuokratavoitteet joutuisi määrittelemään yleisen hintatason mukaan – tämä kuitenkin vaatisi tarkkaa pelisilmää myös ylimääräiseltä pelaajalta, eli keskuspankkiriilta.

Vapailla vuokramarkkinoilla inflaation kurissapitäminen olisi aiempaa tärkeämpää, ja tätä puolestaan määrittelisi se, kuinka paljon rahaa olisi liikenteessä. Tätä arvioimaan tarvittaisiin erillinen pelaaja, joka pitäisi kirjaa pelaajien kullakin kierroksella (ja pidemmällä ajalla) määrittelemästä kiinteistökauppojen ja vuokrien hintatasosta, sekä näiden muutoksesta. Tämän jälkeen pankkiri laskisi aina kierrokselle uutta rahaa liikkeelle pelaajille sen mukaan, mitä hänen mukaansa hintatason ennustettava käyttäytyminen vaatii – tavoitteena kuitenkin olisi saada pelilauden maailmaa rakennettua.

Keskuspankkiiri ohittaisi siis kasvottoman sääntönikkarin auktoriteettina ja ohjaisi pelin kulkua asettamalla inflaatiotavoitteen. Keskuspankkiiri puolestaan voisi voittaa tai hävitä muusta kisasta riippumatta – hänen onnistumisensa mitattaisiin vain sillä, kuinka hyvin inflaatiotavoite on täyttynyt. Jännää, eikö totta? Ei ihme, että Jean-Claude Trichet vaikuttaa aina niin hermostuneelta.
Linkki

Disclaimer: peliä ei ole vielä kokeiltu. Jos ajaudutte kotona suukopuun, riitaan tai vakavampaan deflaation vallatessa pelilaudan, ei se ole minun vikani. Kunhan näsäviisastelen, ja saattaa olla että olen unohtanut jotain oleellista.

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *