Li Andersson avasi Leo Straniuksen vieraskynäblogissaan hyvin Vasemmistoliiton ajatuksia ympäristön ja työn yhteydestä, sekä etenkin siitä miten työ tulisi ottaa uudelleen yhteiskunnallisen kamppailun kohteeksi.
Pari asiaa kirjoituksessa kuitenkin sai minut hieman epäilemään Vasemmistoliiton ympäristöön ja työhön liittyvien ajatusten kestävyyttä:
Vasemmiston kestovaatimus riittävästä minimipalkasta (joka vaihtelee vaalijulisteiden kymmenen euron tuntipalkasta vaalien jälkeiseen epämääräisyyteen). Olen hieman sitä mieltä, että säännelty minimipalkka on ns. kohtuutalouden ajatusten kannalta hankala. Oletuksenahan kohtuutaloudessa on taustalla se, että yhteiskunnan talous ei kasva, jolloin myös työntekijöiden ostovoiman kokonaisuudessaan tulisi käytännössä vakiintua.
Tällaisessa nollasummapelissä omaa ns. ”luonnollista” tasoaan korkeammalle hinnoitellut yksilöt joutuisivat turhan kovaan kilpailuun heitä vain hitusenkin tuottavampien kansalaisten kanssa. Juuri minimipalkasta yli menevien käsiparien ja aivosolujen palkkaaminen kun olisi edelleen työnantajalle kannattavampaa, vaikka se hieman enemmän maksaisikin. Samalla se aiheuttaisi ikävästi tyhjäkäyntiä talouteen, ellei korkeamman tuottavuuden ihmisille asetettaisi jonkinlaista pakollista ylärajaa tekemiensä työtuntien määrälle. Lähtökohtaisesti tällainen puuttuminen ihmisten käytökseen työn ja vapaa-ajan suhteen tehdyille ratkaisuille olisivat aika rajua.
Työaikaa jakaessa melkein kannattaisikin luopua tiukasta palkkasäännöstelystä, ja luottaa ihan perustuloon kohtuulisen elintason tuottajana, yhdistettynä kohtuutalouden luomaan matalampaan palkkatasoon. Verisempi kilpailu ja kaikkein ilmeisin ylläolevista syistä johtuva tyhjäkäynti jäisi taka-alalle. Samalla matalapalkka-alat mahdollistaisivat myös uusien palveluiden luonnin, jotka tulisivat käytännössä kannattavaksi vasta tilanteessa jossa kohtuutalousajattelun keskiössä olevat materiaaliset rajat tulisivat vastaan.*
Hassusti muuten Anderssonin tektistä paistaa läpi myös melko lailla historiaton johtopäätös siitä, että kahdeksantuntinen työviikko, lomat ja muut edut ovat pelkästään työväen järjestäytymisen tulos. Se on toki sitäkin, mutta ilman merkittävää teollisen yhteiskunnan tuottavuuden kasvua neuvottelutulosta olisi ollut vaikea saada läpi kapitalistisessa yhteiskunnassa. Sosialistisissa yhteiskunnissahan etuja ei samassa mitassa saatu läpi, joka tietenkin saattoi johtua myös vapaan järjestäytymisoikeuden puutteesta. Kohtuutaloudessa lisääntyvien etujen saavuttaminen ilman merkittävää uutta varallisuuden jakoa on aika vaikeaa – ja kerääntyneen vaurauden uusjako se vasta vaikeaa onkin.
Itse kaipaisin tulonsiirtoihin myöntyväistä ja heikompiosaisiin solidaarisesti suhtautuvaa rintamaa Suomeen, ja suorastaan hallituksen sisälle. Vasemmiston puheenvuoroihin tutustuessa jää aina vähän epävarma käsitys siitä, millaista maailmaa analyysin pohjilta kotimainen vasemmistomme ajaa. Rahapolitiikassa hakeudutaan lähelle erilaisia moderneja velkaraha-analyysejä, ja muuten yhdistetään niin minimipalkka, perustulo, työajan jakaminen ja vakaat työsuhteet (jolloin ympäristö jääkin työstä ja ympäristöstä kertovassa tekstissä sivuosaan). Ehkä joskus pääsen minäkin jyvälle, miten nämä kaikki on yhdistettävissä.
*) Kohtuutaloudesta kirjoittaminen on muuten sivumennen sanoen pirun vaikeaa. Mistä me tiedämme, millaisia ja kuinka paljon luontoa kuluttavia hyödykkeitä vaikka kahdenkymmenen vuoden päästä arvostetaan, ja mitkä ovat niiden vaikutukset talouskasvuun? Päästörajojen ajaminen tuntuu vaativan jo nykyisellään ihan kohtuullisesti poliittista pääomaa.
2 thoughts to “Työstä ja taistelusta”
”Rahapolitiikassa hakeudutaan lähelle erilaisia moderneja velkaraha-analyysejä, ja muuten yhdistetään niin minimipalkka, perustulo, työajan jakaminen ja vakaat työsuhteet (jolloin ympäristö jääkin työstä ja ympäristöstä kertovassa tekstissä sivuosaan). Ehkä joskus pääsen minäkin jyvälle, miten nämä kaikki on yhdistettävissä.”
Ottamatta kantaa suomalaiseen puoluepolitiikkaan, olen samaa mieltä että tarvitaan tulonsiirtoja, jotta kansantaloutemme hedelmät jakautuisivat oikeudenmukaisemmin.
Lyhyt vastaus siihen, miten listaamasi asiat ovat yhdistettävissä: Siirrytään nykyisen monetarismin eriarvoistavasta (ja yksityisiä rahoituslaitoksia merkittävästi suosivasta tehottomasta taloudenpidosta) uusikeynesiläisyyteen, jossa talouden vaihteluista selvittäisiin kulutuskysynnän säätelyillä.
Sotateknologian ja muun saastuttavan teollisuuden sijaan valtio satsaisikin koulutukseen, terveydenhuoltoon ja vihreään teknologiaan. Työllistävyysaste on suuri ja talous vihertyy. Lainsäädännöllä säädeltäisiin irtisanomisia niin, että esim. arvottaisiin osa-aikaisia lomautuksia, kuten Mondragonin osuuskuntakorporaatiossa on tehty jo jonkin aikaa taantumien aikaan.
Tämän hetken markkinaintoilun ylivalta on johtanut siihen, että vasen-vihreä-akselillakin tunnutaan luottavan liialti markkinoiden itsekorjautuvuuteen, joka on hämmentävää ottaen huomioon esim. juuri käynnissä olevan Wall Streetin pankkiirien näppäimistöiltä lähteneen talouskriisin valtaisan tuhoisat seuraukset reaalitalouksiin.
Pidemmällä aikavälillä tarvitsemme kokeiluja mm. talouden demokraattisesta suunnittelusta (esim. Robin Hahnelin & Michael Albertin osallisuustalousidean suuntaista kohdentamisjärjestelmää), jotta voisimme rakentaa tulevaisuuden taloutta, joka ei perustuisi kilpailuun ja ahneuteen.
Markkinat toimivat parhaiten voimakkaasti säädeltyinä, mutta silloinkin talouteen jää valtavia tehottomuuksia mm. laajojen taloudellisten ulkoisvaikutusten seurauksena, epäoikeudenmukaisuuksista puhumattakaan.
Comments are closed.