Kirjoitimme suunnilleen tassan neljä kuukautta sitten Allan Seurin kanssa siitä, kuinka Eurooppa tarvitsee federalismia selvitäkseen talousongelmistaan. Viittaan analyysiin, koska se oli silloin ja vielä nytkin yllättävän hyvin paikkaansapitävä. Ei ehkä vähiten siksi, että siinä nojailtiin vahvasti eurooppalaisten talouslehtien (Economist, Financial Times) lausuntoihin joita mukailtiin suomalaiseen keskusteluun.
Huhtikuun jälkeen on tapahtunut kuitenkin seuraavaa:
- Kreikka ja Portugali ovat saaneet seurakseen koville riskitasoille ainakin Italian, parin muun maan heiluessa samoilla tasoilla
- Kiviniemen ja Kataisen ”tähän asti, mutta ei edemmäksi” linja on muuttunut Kataisen ja Urpilaisen linjaksi, jossa on tosiasiassa menty pakon edessä edemmäksi, mutta saatu nyt vakuudet ryöstöehdoilla jotka sijoitetaan sitten mahdollisimman tuottamattomasti.
- Unionibondit ovat nousseet alkukesän kieltelyn jälkeen (silloinhan asiaa ajoi vain tyyliin EKP:n pari hallituksen jäsentä) komissionkin politiikaksi, ja ehkä kenties todellisuudeksi.
- Krugman pelottelee entistä enemmän, ja Saksan kasvun pysähtyessä siihen onkin syytä. Saksa on tehnyt kaiken niin kuin kasvua erityisesti hamuava elinkeinoelämä haluaisi ja silti homma ei nyt futaa. Kokonaiskysyntä Euroopassa ei vain riitä, ja ilmeisesti vienti Kiinaan on alkanut laantua.
- Ai niin, ja Allan pitää todennäköisempänä euroalueen hajoamista kuin pysymistä kasassa.
Minähän en taloudesta tiedä niin paljoa, että kykenisin johonkin itsenäiseen analyysiin. Joitakin poliittisia johtopäätöksiä politiikkaan voi kuitenkin vetää. Kuten esimerkiksi sen, että Suomen vakuusasia pahimmillaan vaikeuttaa tilannetta aika ovelalla tavalla, kun Kreikalle vaadittavat vakuudet eivät mahdollisessa unionibondiratkaisussa tule kysymyksenkään. Samalla sitten Suomen on aika hankala lähteä mukaan mihinkään eurobondeihin poliittisesti, kun nyt ollaan urauduttu sen kieltävälle linjalle aika vahvasti. Ja jos lähdetään, niin sitten tämä välinäytös on ollut täysin turha ja älytön (mitä se onkin, sinänsä).
Kaiken kaikkiaan syksyn ns. europerseily tulee olemaan suomalaisen politiikan kokonaiskuvan kannalta (mikä on tässä yhteydessä pieni juttu, myönnetään) jännittävä episodi. Skenaariossa yksi, jossa eurobondit tulevat mutta Suomi ei niihin lähde, Kokoomus (ja siinä sivussa vihreät) ovat hallituksessa joka vie meitä kauemmas Euroopasta samalla kun muu Eurooppa yhdentyy. Tämä taas olisi voitto persuille, jotka olisivat vaikuttaneet demareihin niin paljon, että Suomi olisi ajautunut kuin puolihuomaamatta Euroopan ulkokehälle. Tosin en näe tätä tilannetta kovin todennäköisenä, johtuen jo ihan siitä että VM:n virkamiehistö, Kokoomus ja hallituksen enemmistö ei tuohon tilannetta päästä.
Toinen skenaario aiheuttaa taas sitten nolon tilanteen demareille, jos on oletettavaa että eurobondit sieltä väistämättä pikkuhiljaa tulevat. Silloin olisimme tehneet vain Kreikalle (ja mahdollisesti muille euromaille) ns. kivat omalla osaoptimoinnillamme, ja yhteisessä finanssipolitiikassa toimivan Kreikan olisi entistä vaikeampi toimia. Eli se, että hallitus sai tahtonsa läpi Euroopassa nyt, voi vain lisätä yhteisen finanssipolitiikan tarvetta tulevaisuudessa.
Kyynikko minussa oikeastaan sanoo, että tämä ei ole ainakaan demareilta ja persuilta pois. He ovat kuitenkin saaneet omaa linjaansa läpi riittävästi, jotta keskimääräiselle äänestäjälle jää suoraselkäinen kuva. Se, että asiasta tulee hankalampi sitten myöhemmin hoitaa, jää varmaan erilliseksi asiaksi. Ellei sitten käy niin, että hallitus alkaa keskenään puimaan asiaa jotenkin mahdollisimman riitaisasti, mitä ei voi kyllä täysin poissulkea kun valinnan paikka esimerkiksi unionibondien suhteen lopulta tulee.
Entäs muuta?
Samalla talous Euroopassa hiipuu ja inflaatio ylittää talouden kasvun aika reilusti. Tämä on nyt vähän perinteisempää talouden mustamaalailua, mutta on jotenkin aika helppo nähdä kuinka hankalaksi tämä tekee tilanteen hallitusohjelmalle, jossa sopeutus jätettiin kovemmin kasvun varaan, ja mahdolliset lisäleikkaukset sekä veronkorotukset tapeltavaksi vuosittain.
Samalla on aika helppo arvata, että hallitusohjelman linjauksesta, jossa laitetaan puolet korotuksiin ja puolet leikkauksiin, tulee vielä vääntöä hallituksen sisälle. Tässä tulee vielä monta valinnan paikkaa ja vihreillehän tie on vähän kaksijakoinen: Eurooppapolitiikassa olemme perinteisen federalisteja (ja nyt siis demareita, ehkä vasemmistoliittoa vastaan) ja sitten taas leikkaukset/veronkorotukset-akselilla demareiden ja vasemmistoliiton kanssa veronkorotusten puolella, ainakin pääosin. Hankalalta tuntuu sekin, mutta nyt jos koskaan eurooppalaiselle sosiaaliliberalismille on tilausta, ja laajemmassa mitassa varmaan tilaa toimiakin.