Alla vastineena toiminut mielidekirjoitukseni, joka julkaistiin Aamulehdessä joko 16. tai 17.7.
Jenni Mäkelä otti osaa keskusteluun väestönkasvun rajoittamisesta
maapallon kantokyvyn pelastamiseksi (AL 13.7.). Kirjoituksessa
ohitettiin useampia ongelmia, ja samalla länsimaat asetettiin oudosti
uhrin asemaan.
Ensinnäkin maapallon ekologinen kestävyysvaje johtuu ennen kaikkea
länsimaisten yhteiskuntien kulutustasosta, ei niinkään
väestönkasvusta. Siinä missä koko ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja
1,5 kertaa maapallon kantokykyyn nähden, vaatisi suomalaisen elintason
tarjoaminen koko maailman väestölle viisi maapalloa. Ratkaisun
ytimessä onkin länsimaisten yhteiskuntien ekotehokkuuden radikaali
parantaminen, samaan aikaan kun kehitysmaiden oikeutetun vaurastumisen
tulisi tapahtua maapallon kantokyvyn rajoissa.
Ajatus siitä, että kehitysmaiden väestöä leikkaamalla voitaisiin
ylläpitää miljardille ihmisille länsimainen elintaso, on eettisesti
kestämätön. Länsimaiden aiheutettua globaalin ilmastokriisin ja
rohmuttua suurimman osan uusiutumattomista luonnonvaroista, olisi
rajojen sulkeminen vastuun unohtamista. Samaan aikaan Mäkelä unohtaa
kirjoituksessaan myös sen, kuinka eräästä
suuren väestönkasvun kehitysmaasta, 1800-luvun Suomesta, väestöä
siirtyi suurin joukoin muun muassa Yhdysvaltoihin. Paremman onnen
etsiminen avoimien rajojen kautta on ihmiskuntaa läpi historian
leimaava perinne.
Tämän lisäksi nykyinen verkottunut maailmamme edellyttää
kansainvälistä työnjakoa ja avoimia rajoja. Ilman sitä ei Suomen
vientivetoinen talous ei toimi tai kehitysmaiden nuoret ihmiset
eivät löydä työpaikkojaan omista maistaan. Kansan vaurastuminen ja
etenkin naisten koulutustason nousu vähentää myös syntyvyyttä
kestävällä tavalla, jolloin väestön kokonaismäärä asettuu kestävälle
tasolle. Tämän tavoitteen saavuttaminen vaatii nykyistä enemmän
kansainvälistä yhteistyötä ja liikkuvuutta, uusien rajoitusten sijaan.