Ajauduin perjantaina kahvipöytäkeskustelussa kuulemaan kommenttia, kuinka kaikkien Euroopan reuna-alueiden tulisi antaa valua konkurssiin ja IMF:n sitten hoitaa pesänselvitys mm. omaisuutta realisoimalla. En nyt takerru tähän, vaikka Pertti Haaparanta osoittaakin hankkeen vahingollisuuden, vaan ennemmin siihen, mihin kukakin luottaa.
Itsehän elän vihervasemmistolaisen facebook-kaveripiirin äärellä hautoen samalla markkinamyönteisiä ajatuksia ja niinpä olen tottunut kuulemaan särähdyksiä korvissani ikävästä IMF:stä. Näissä keskusteluissa IMF:lle on varattu konnan rooli, jolla on vastuuta vain markkinoille, sosiaalisen vastuun jäädessä unohduksiin. Olikin jotenkin tervetullutta kuulla edes provokaationa ajatus IMF:stä vastuullisena tahona, kun poliitikot eivät vastuuta pysty kantamaan.*
Olenkin tässä miettinyt, kuka vastuuta kantaa ja kenen puolesta?
Ennen vanhaanhan poliittinen ja taloudellinen vastuu esimerkiksi Suomessa kulkivat aika käsi kädessä: Suomen pankki varoitteli, mutta Kekkonen ajoi tarvittaessa devalvaatiota jotta vuorineuvokset saivat paperiaan länteen. Nykyään asia on monimutkaisempi, kun siinä missä devalvaatio on mahdotonta, on kilpailu yleensäkin ottaen kovempaa. Talouspolitiikka on kerta kaikkiaan vaikeampaa.
Asian tekee oikeastaan hankalaksi poliittisen ja taloudellisen vastuun epäsymmetrisyys. Poliittisen vastuun ja sitoutumusten kestoaika Suomessakin on noin neljä vuotta, kun taas taloudelliset vastuut ovat yleensä pidempiä. Yksittäisen hallituksen liikkeelle laskemat velkapaperit pitää tietenkin yhdistää kaikkiin vanhoihin vastuisiin, jolloin valtion taloudellisena vastuuna on aina yhdistetty valtionvelka (Suomessa noin 50 % BKT:sta).
Velkasuhteen kautta tulevatkin sitten oikeastaan suurimmat riskit tumpulointiin. Euroalueella Kreikka pystyi hyödyntämään alentunutta korkotasoa (johtuen oletetusta yhteisvastuusta) ja nostamaan velkataakkaansa nopeasti kestämättömälle tasolle. Hallitusten halu jättää itsestään hyvä kuva ostettiin velalla.
Yhdeksi keinoksi estää tällainen on ehdotettu velkakattoa, joka estäisi valtion ylivelkaantumisen ihan rakenteellisesti. Tässä ongelmana sitten oikeastaan keynesiläisen elvytyspolitiikan rajoittaminen lakiteitse sellaisessakin tilanteessa, jossa valtiolla olisi likviditeettiongelma vaikka lisäveloista voisikin katsoa selviävänsä. En tiedä onko tämä kovin mahdollinen tilanne, mutta joka tapauksesa velkakaton poistaminenkin onnistuisi lainsäädännöllä, jos tämä nähtäisiin tarpeelliseksi.
Käytännössä siis poliittinen vastuu ylittää kaikki taloudelliset vastuut: valtio voi jättää lainat maksamatta. Eri asia tietenkin on, kuinka mahdollista valtioiden on selvitä nykyisessä vaihtoon perustuvassa talousjärjestelmässä niin, että lainahanat olisivat kiinni. Jos asiaa kysyy argentiinalaisilta, ei se helppoa ainakaan ole. Tämän takia myös taloudellisen vastuun vaatijat tulisi ottaa vakavasti, vaikka se porvarihälytyskelloja laukaisisikin.
Sosiaalisen, ympäristöllisen ja taloudellisen vastuun yhdistäminen on vaikeaa. Vastuullisen talouspolitiikan hoitaminen vaikeassa tilanteessa edellyttää yleensä muutoksia sosiaalisiin etuihin, ja vastuullisella talouspolitiikalla ei voiteta vaaleja. Käsittämättömäksi asian tekee sitten se, että kansalaiset kokevat että politiikot eivät kanna vastuuta, kun eivät halua äänillään tätä käyttää. Tämä oikeastaan ulkoistaa taloudellisen vastuun sitten viime kädessä ilkeälle IMF:lle, joka ottaa aika vaihtelevin tyylein valtioita hetkeksi aikaa haltuunsa usein unohtaen sosiaalisen puolen aika pitkälle. On kuitenkin mietittävä, onko tämä lopulta IMF:n, poliitikkojen vai halpoihin lupauksiin sortuvien äänestäjien vika?
Onko keinoa ulospääsyyn?
Itse näkisin, että nykytilanteeseen nähden ainakin seuraavat poliittiset toimet voisivat auttaa, järjestyksessä helpoimmasta vaikeimpaan:
1) Rakenteellisia uudistuksia tulisi tehdä aina kun se on mahdollista.
Etelä-Euroopassa tämä on jätetty tekemättä virkamiesten ja julkisen talouden osalta. Suomessa keskustan osallistuminen hallitusyhteistyöhön vähentää tämän mahdollisuuksia maatalouspolitiikassa, demareiden ja kokoomuksen ilmasto- ja energiapolitiikassa.
Nykyinen tilanne, jossa hallitusta aletaan haalia kasaan vasta vaalien jälkeen vaihtelevilla kokoonpanoilla saa neuvottelut hankaliksi jo ihan siksi, että neuvotteluista tulee olla mahdollista kävellä myös ulos kasvoja menettämättä. Tämän takia myönnytyksiä ei voi tehdä (ainakaan helposti) puolueiden kynnyskysymyksistä, joka rajaa uudistuspolitiikan niihin asioihin, jotka ovat neuvotteluissa olevien puolueiden eturyhmille toissijaisia (vrt. maataloustuet).
2) Blokkipolitiikan paluu.
Tämä tavallaan liittyy kohtaan 1. Ennen hallitustunnustelujen alkamista muodostettavat blokit jotka toteuttavat selkeää ohjelmaa – näiden puitteissa voidaan kertoa myös se, mikä taloudessa mahdollisesti on vikana. Näkisin Ruotsin hyvän tilanteen johtuvan osin tästä, samoin brittien nykyisen(kin) ravistelupolitiikan vaikka se sosiaalisesti ongelmallista onkin ja osin vieläpä taloudellisesti tehotontakin.
Tanskankin menestyksekäs talouspolitiikka perustui aika vahvasti tällaiseen ideologiseen julistukseen, siis ennen kuin ovat jääneet nyt populistisen äärioikeiston panttivangiksi lähes kaikessa.
3) Yhteisvastuu ja optimaalisempi valuutta-alue.
Tämä on suomalaisin toimin hankalampi toteuttaa, varsinkin tässä eurooppalaisessa tilanteessa. Joitakin keinoja tähän olemme kuitenkin eri lähteisiin nojaten koonneet Allanin kanssa vanhemmassa kirjoituksessamme.
Tuohon kirjoitukseen pitäisi jotenkin väistämättä yhdistää kyllä pohdinta siitä, miten valuutta-alueesta saisi optimaalisemman siinä tilanteessa, jossa Etelä-Euroopan maat eivät saakaan talouttaan kilpailukykyiseksi. Nyt eivät paukut siihen riitä, mutta toisaalta ei näytä riittävän EKP:n rahapolitiikkakaan.
*) Keskustelu IMF:n hyvyydestä ja huonoudesta ylivelkaantuneiden maiden pelastajana sinänsä on banaali: joskus toimii, joskus ei. Kyse on aika pitkälti siitä, miten asiat tehdään ja opitaanko virheistä.