Erittelen paria ajatusta sen suhteen, mihin politiikkaa tarvitaan, ja mihin sitä taas ei pitäisi tarvita.
Ensimmäisessä teemassa esimerkkinä on viikonlopun uutinen, jossa EK:n (väistyvä, hyvä niin) puheenjohtaja Sakari Tamminen ehdotti lomien lyhentämistä työurakeskusteluun liittyen. Tammisen mukaan nettotyöajan tärkeys on keskeistä, koska talouden kasvuun tarvitaan työpanoksen lisäämistä.
Tässä asiassahan erityisesti häiritsee aika kova ajatus siitä, että talouden kasvu on jokin kritiikitön mekanismi, jonka vaatimuksiin pitää taipua. Totta on, että talouden ehdoilla, ja puhtaasti markkinalähtöisillä neuvotteluvälineillä, lomien lyhentäminen voisi hyvin tulla kysymykseenkin. EK:n neuvotteluvoiman kasvusta tuolla puolella kertoo jo yksin sekin, että tuollaisia avauksia pystytään vakavalla naamalla heittämään. Jos sen sijaan taloudellisten näkökulmien lisäksi otetaan huomioon vaikkapa ihmisten halut, ei poliittisella areenalla ole asiaa niin helppo myydäkään. Yksin sen takia ns. liberaali talouden ja politiikan kahden regimentin malli on vaikea nähdä käytännössä: ihminen tarvitsee ja saa puolustajansa. Tähän minä uskon, tätä minä haluan osaltani edistää.
Toinen esimerkki lähtee puolestaan siitä, mihin politiikkaa ei juuri toivoisi, vaikka joskus sitä on ilmeisesti pakko asiaan sotkea. Vihreät kun nimittivät vähän aikaan sitten sinkkupoliittisen ryhmän valmistelemaan sinkkupoliittista avausta. Aihe on vaikea, ja jotenkin toivoisi että sinkkunäkökulma voitaisiin ottaa huomioon kaikessa valmistelussa ihan muutenkin. Etenkin kun sinkkuus on aikamoista valtavirtaa ihan perusäänestäjissä.
Erilaisten näkökulmien tuominen esiin keskusteluun on tärkeää, varsinkin kun esimerkiksi sosiaalipoliittisia vaikutuksia punnitaan yleensä kaksilapsisen omakotitaloasujaperheen näkökulmasta. Silti tuollaiset kovin tiukat yhteen ryhmään keskittyneet avaukset tuottavat yleensä joko kovin vähän, tai sitten muiden ohjelmissa kannatettujen ajatusten kanssa vähän heikosti yhteensopivia.*
*) Ks. Pk-yrittäjyysohjelma