Kokoomuksen (ja vähän muidenkin) lyhyet kannat euroahdistukseen

Olen ollut bongaavinani Kokoomukselta ainakin neljä eri kantaa euromaiden kriisiin, ja olisikin kiva tietää miten ne noita lausuntojaan ylipäätään koordinoivat. Tarkoituksena tuskin ainakaan on saada samaa viestiä läpi kaikille.

Ensinnä, kannattaa lukea Paul Krugmaninessee, jossa on tiukka analyysi euroalueen vaihtoehdoista. Ne ovat tiivistetysti seuraavat:

1) Kireä politiikka (toughing it out)

Tässä maksukyvyltään huonot maat tekevät tiukkaa kulu- ja menoleikkauspolitiikkaa, jonka avulla velat voidaan sitten joskus maksaa. Esimerkkinä on Viro, joka ei toisaalta edes ottanut velkaa, vaan leikkasi vain menojaan jotta sitä ei tarvitsisi tehdä. Irlannin esimerkiksi pitäisi tämän (nykyhetken virallisen) politiikan mukaan maksaa velkoja ja leikata menoja. Auts.

2) Velkojen uudelleenjärjestely (Debt restructuring)

Tämä on Krugmanin mukaan hinnoiteltu osin kriisimaiden velkoihin mukaan, mutta tästä ei vielä suostuta puhumaan. Johtuu lähinnä siitä, että tässä joutuisimme sitten ihan suomalaisina veronmaksajina (ai kauheaa!) maksamaan euroalueen pelastamisesta. En toki osaa sanoa, olisiko tämä hyvä liike ylipäätään.

3) Argentiinan toisinto kriisimaissa

90-luvun Argentiinahan oli maksukyvytön, ja siitä seurasi kaikenlaista harmia, kuten täydellinen taloudellinen kaaos. Krugmanin mukaan tällainen maa joutuisi myös ehkä jättämään euron, mikä lienee totta. Toisaalta olisi hauska tietää mitä ne Kalifornialle tekevät kun osavaltio ajautuu kuoppaan.

4)
Euromaiden integraatio (Revived Europeanism:)

Tässä puolestaan olisi kyseessä euromaiden yhteisistä velkakirjoista, ja siitä että Saksan (ja Suomen) hyvällä velkamaineella sitten rahoitettaisiin kriisimaita. Saksalle tämä ei ole ainakaan toistaiseksi käynyt, Krugmanin (ja muiden) mielestä perinteellisestä syistä.

Ensinnä on Stubb, jonka lausunto syventyvästä Euroopan integraatiosta kuulostaa Krugmanin jälkeen lievästi optimistiselta verrattuna maiden lausuntoihin: ”Euro on historiallinen projekti, ja finanssikriisi on sen ensimmäinen tiukempi paikka. Tilanne on vaikea, mutta perustrendi on hyvä.”

Historiallinen projekti, kyllä, mutta se saatetaan kyllä hyvin nopeasti haudatakin jos Saksa ja Ranska eivät myönny a) velkojen uudelleenjärjestelyyn tai b) syvempään integraatioon. Toisaalta The Economist on laskenut että tässä vaiheessa velkojen uudelleenjärjestely kannattaisi. Vaikeaa on nähdä, miten tämä vahvistaisi yhteistyötä, jos ja kun kriisistä on selviydytty tukemalla kriisimaiden talouksia muiden maiden tulonsiirroilla. Mistä Stubb kaivaisi silloin poliittisen innon?

Virallisin ääni lienee Katainen, joka on tiukasti virallisilla linjoilla vaikkapa Portugalin suhteen. Katainen olisi siis tiukalla keppilinjalla, jossa Portugalille tarvittaessa myönnetäisiin lainoja, mutta samalla he joutuisivat todella tukalaan sisäiseen tilanteeseen. Jotenkin tuntuu hassulta, kuinka nopeasti tuollaisten lausuntojen uskottavuus vanhenee.

Aina on myös Niinistö, joka on jopa Kataista tiukempi, ollessaan asemassa jossa voi sanoa että ”näin ei olisi pitänyt tehdä”, liittyen Kreikan rahoituksen EU-painotteisuuteen. Tulonsiirtokysymyksissä hän on Merkelin linjoilla, ja muutenkin pyrkimyksenä näyttää olla Euroopan tiukin mies.

Krugmanin essee asettaa kuitenkin nimenomaan Niinistön kommentit noloon valoon, joka kuitenkin oli valtionvarainministerinä ajamassa Suomea euroon. Miksi hän ei sitten 90-luvun lopussa nähnyt näitä ongelmia, joita euroon voisi kriisin iskiessä tulla liittyen vaikkapa devalvaation mahdottomuuteen tai työvoiman heikompaan liikkuvuuteen kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa? Nyt on helppo antaa vaikka tällaisia lausuntoja:

”Kehittyvät taloudet kilpailevat eteläisen Euroopan maiden osaamis- ja tuotantoalueella ja heikentävät niitä. Sen sijaan Pohjoinen Eurooppa, joka on askeleen edellä tekniikan kehityksessä, hyötyy tilanteesta. Tämä lisää Euroopan kahtiajakoa.”

Muistan niin kovin elävästi sen vuodenvaihteen 2002 jolloin sama mies soitti hymyssä suin Kreikkaan Helsingin kasinolta tuoreet setelit näpeissä.

Marjo Matikainen-Kallström haluaisi viime Talouselämässä (ei linkkiä, sori) puolestaan pankit valtioiden haltuun, jolloin niiden uskottavuus paranee ja valtiot pääsevät omistuksistaan eroon ilman älyttömiä pankkitappiota. Tämä näkemys viittaisi siis johonkin velkajärjestelyyn, mutta ei mihinkään pysyviin ratkaisuihin.

Laskin itse siis neljä erilaista näkemystä ajalta 10. – 14.1. Iso vene, monta mieltä ja silleen.

Kiviniemi ei vaikuta ottavan oikein mitään selvää kantaa, mikä on ehkä vähän huolestuttavaakin. Esimerkiksi kaikki nuo Krugmanin esittämät vaihtoehdot ovat poliittisia valintoja, joilla lienee preferenssinsä.

Vihreät Ville Niinistön lausunnolla ottivat asiaan kantaa lokakuussa, uudempia en heti löytänyt. Siitäkin tuntuu olevan jo aikoja, joten kiva olisi jos nyt otettaisiin vaikka The Economist käteen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Uncategorized.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *