Tilaisuuden keskiössä oli tietenkin huoli: miten nykyisten asukkaiden käy, jos suunnitelmat toteutetaan ja stadionin yhteyteen rakennetaan asuntoja? Menemättä sen syvemmälle tilaisuuden hieman epätarkkoihin esittelyihin kaupungin suunnitelmista, jäi asukkaiden lopputoiveeksi rusinat pullasta: stadion voidaan rakentaa, kunhan asunnot tehdään jonnekin muualle – Pispalaa myöten. Samankaltaista keskusteluahan on ehditty jo osin käydä tulevasta Eteläpuistostakin: puistoa voi kyllä kohentaa, mutta asuntoja ei oikein haluta.
Olemme tässä useamman ongelman edessä.
1) Nimby-ilmiö johtaa kalliiseen kaupunkiin
Tampere on muuttovoittokunta, ja jos Suomi ylipäätään aikoo pysyä jatkossa tolpillaan, on sen syytä olla sitä jatkossakin. Tampereen ongelmat ovat siis monella tavalla kadehdittavia: miten asuttaa uusi (usein nuori ja opiskelemaan tai töihin tuleva) väki, joka sitten jatkossa rahoittaa palveluitakin.
Mikäli vastaus uusien asuttamiseen on nykyisten asukkaiden kohdalta riittävän usein ja riittävän voimakkaasti ”ei tänne”, olemme väistämättä ongelmissa: kaupunkirakennetta tulee tällöin levittää laidoille ja metsiin, joka tekee uusista alueista kalliita, myös kaupungin palveluista kokonaisuudessaan vähemmän taloudellisia. Joko asukkaiden matkat pitenevät, tai sitten lähipalvelupisteiden seiniä ja työntekijöitä tarvitaan entistä enemmän.
2) Nykyisten kaupunkilaisten yliote
Jos Thomas Pikettyä on yhtään uskominen, tulevaisuudessa pääoman kasautumisella on suurempi merkitys. Kaupungeissa tämä on nähtävissä erityisen selvästi: varallisuutta on kertynyt vanhoille kaupunkilaisille, jotka ovat kaupunkiasuntojen arvonnoususta hyötyneet, samalla kun tulevat maaltamuuttajat ovat vielä muuttovaiheessaan äänettömiä. Esimerkiksi Tammelan stadionin yhteydessä ei ole tulevaa ”Stadionin asunto-osakeyhtiötä” joka voisi pitää meteliä asioistaan. Kuvitteellisella ”Stadionin vuokralaisyhdistyksellä” ei ääntä ole tietenkään senkään vertaa.
Samalla nykyhetken kaupunkilaiset ovat kuitenkin tarkkoja pitämään kiinni omista palveluistaan: vaikka asumisväljyys kasvaisi ja asuinalueen väkiluku laskisi, pidetään palveluista kynsin hampain kiinni. Onhan kaupunkilaisilla oikeus siihen, mihin he ovat tottuneet, kuten siihen, että senioreiden päiväkeskus sijaitsee Tammelassa juuri siinä missä ennenkin.
Olemassaolevan vastustuksen yliotteessa ei muuten kysymys ole pelkästään sukupolvien välisestä ongelmasta: muuttovoittotappiokuntien vanhempikin väestö hyötyisi kokonaisuudessaan usein siitä, että pääsisi kaupunkiin palveluiden ääreen – kunhan olisi kohtuuhintaista asumista, johon muuttaa.
3) Uusista asunnoista nähdään haitat, ei hyötyjä
Osmo Soininvaara on usein puhunut kasautumishyödyistä, eli siitä miten lisärakentaminen tuo alueelle palveluita, joita siellä muuten ei olisi. Samalla tämä nostaa alueen hintoja, vaikka tarjonta samalla lisääntyykin. Ei ole sattumaa, että New Yorkissa on paremmat palvelut kuin Kajaanissa ja paljon saavutettavammat kuin Los Angelesissa. Senpä takia täydennysrakentaminen nostaa myös vanhojen asuntojen hintoja alueilla: vetovoima kasvaa, kun palvelut parantuvat.
Ihmismieli ei kuitenkaan toimi aina näin: saavutettuja etuja, kuten vaikkapa totutut näkymiä, pidetään korkeammassa arvossa kuin mahdollisia tulevia hyötyjä (siis niitä, joiden takia asuntojen hinnat kohoavat). Se on sääli, sillä paremman kaupungin rakentamisen hyödyistä nauttisivat sekä uudet että vanhat asukkaat.