Ylioppilasliike kaipaa avointa demokratiaa

Ylioppilaslehti Aviisi julkaisi allaolevan mielpiteen 10.11.2011.

Ylioppilasliikkeen edustajat muistavat usein mainita, kuinka ylioppilasliike uudistaa yhteiskuntaa. Liikkeen kultavuosina tämä onkin pitänyt paikkansa, esimerkiksi ylioppilasliikkeen taisteltua maksuttoman koulutuksen puolesta tai viitoitettua tietä itänaapureiden kestityskulttuuriin.

1980-luvulta lähtien toiminnassa on keskitytty saavutettujen etujen puolustamiseen ja liikkeen kellokkaiden pätevöittämiseen vaativampiin tehtäviin. Samalla toimintakulttuuri itsessään on rapautunut. Ylioppilaskunnan vaaleissa kyllä kampanjoidaan aktiivisesti, ja ehdokkaat kilvan miettivät parhaita motivointikeinoja äänioikeuden käyttämiseen.

Hyvistä argumenteista huolimatta vain noin neljäsosa äänioikeutetuista käyttää valtaansa, mikä on huomattava pudotus huippuvuosista. Erotus on kova myös muihin vaaleihin verrattuna. Niissä korkeimmin koulutetut jättävät vain harvoin äänestämättä.

Ylioppilasliikkeen kannattaisikin etsiä syitä passiivisuuteen itsestään. Edustajistovaalien tulosten selvittyä ylioppilasliikeaktiivit sulkeutuvat kaikelta kansalta omaan piiriinsä muodostamaan ylioppilaskunnan hallitusta. Näissä neuvotteluissa toimintaohjelmaa ei käytännössä käsitellä – tärkeämpää on löytää sopivat henkilöt ja tasapaino ryhmittymien välille.

Kansallisella tasolla opiskelijoiden demokratia on laimentunut entisestään. Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksen valintaan ylioppilaskuntien jäsenten vaaleissa antamat äänet eivät vaikuta käytännössä lainkaan. Valintaprosessissa tärkeämpää on löytää sopiva henkilö taustaryhmän ja paikkakunnan määritellessä ehdokkaiden mahdollisuudet.

Itsekritiikkiä valintaprosessin suhteen ei oikein harjoiteta, ja niin tyrkkyfaksit lentävät ylioppilaskunnasta toiseen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Teekkarit kannattavat teekkaria, periferia kannattaa periferiaa, jolloin y-liikkeen tila jää toissijaiseksi. Neuvottelut ovatkin jännä peli, joilla ajatellaan valmistauduttavan tulevan uran isompiin kisoihin.

Nykyistä tapaa puoltavat paitsi ylioppilasliikkeen hiljaiset perinteet, myös yleistynyt pakkomielle verkostoitumiseen ja epävirallisten verkostojen vallankäyttöön. Saman ajan ja energian voisi käyttää paremminkin. Siinä missä puheenjohtajaehdokkaat kiertävät nykyään kulisseissa hakien taustatukea ja sopivia liittoumia, voisi kampanjointia tehdä avoimestikin koko jäsenistölle, jos jäsenistö saisi ehdokkaiden välillä äänestää.

Ylioppilasliikkeen demokratian tilasta kertoo jotain sekin, että mallia uudistamiseen voisi ottaa jopa puoluepolitiikasta. Esimerkiksi vihreät toteuttivat viime toukokuussa jäsenäänestyksen, jossa puolueen jokainen jäsen sai antaa äänensä haluamalleen puheenjohtajaehdokkaalle. Samalla puoluekokouksessa hyväksyttiin suuri joukko avointa demokratiaa edistäviä aloitteita. Samanlaista kansanliikkeen perinteistä voimaa on ollut keskustan jäähallin täyttävissä puoluekokouksissa, joissa kenttä on saanut aina halutessaan puoluejohdon vaihdettua.

Edustuksellisuuden ja avoimuuden lisääminen vaatisi uusia avauksia, mielellään liikkeen sisältä. Samalla voisi miettiä, missä määrin ylioppilaskunnan hallinnolliset asiat ovat sellaisia, joita varten tarvitaan täysipäiväisesti toimiva hallitus määrittämään kantoja. Avoimessa demokratiassa on myös asioita, joissa jäsenistön suoraa näkemystä voisi hyödyntää enemmänkin.

Ylioppilaskunnan yhteistä etua määrittelevän teknisen valmistelutyön kun voisi hoitaa sihteeristökin. Esimerkki tällaisesta tavasta hoitaa asioita on käytössä Euroopan parlamentissa. Virkamieskoneisto, eli sihteeristön virkaa toimittava komissio, tuo parlamentille alustavasti valmisteltuja esityksiä, joiden pohjalta aloitetaan parlamentaarinen käsittely. Kansalaisten mandaatilla toimivat mepit valitsevat raportoijat, jotka neuvottelevat valmisteluportaan kanssa asioista ennen äänestyksiä.

Ylioppilaskunnissa malli voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hallitus toimisi enemmän edustajiston suuntaan viestivänä yhteenliittymänä, joka vain neuvottelisi esityksistä valmistelevan sihteeristön kanssa. Jos malli yhdistettäisiin keskeisten elinten suoraan puheenjohtajavaaliin ja jo uudistettuun parempaan aloiteoikeuteen saisivat ylioppilaskunnat uutta legitimiteettiä ja niiden puheenjohtajat paremman mandaatin. Opiskelijatkin kokisivat kenties kuuluvansa jonkinlaiseen yhteisöön.

Suorempi demokratia voisi myös ehkäistä kriisiä, joka nykytilassa realisoituisi heti pakkojäsenyyden poistamisen jälkeen: broilerikasvattamoiksi muuntuneet ylioppilaskuntien toimistot kumisisivat yt-neuvottelujen jälkeen tyhjyyttään, kun nykyisin äänioikeutensa unohtavat unohtaisivat herkästi myös motivaationsa jäsenmaksun maksamiseen. Samalla ylioppilasliike voisi oikeasti väittää uudistavansa yhteiskuntaa ja sen toimintatapoja.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Uncategorized.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *