Pohdin hieman vihreän liikkeen tilaa, erityisesti kaupunkipolitiikan suhteen, 1.2. ilmestyneessä Vihreässä Langassa.
 |
| Singaporen tulevat farmit näyttävät mallia (Gearfuse) |
Usein toistettu ennustus vihreiden vääjäämättömästä noususta ja demareiden taantumisesta ei ole muuttunut todellisuudeksi. Viime kuntavaaleissa vihreiden kannatus polki paikoillaan sielläkin, missä kasvun pitäisi kipeimmin tapahtua: suurissa kaupungeissa, joihin keskimääräistä nuorempi ja koulutetumpi väestö pakkautuu. Pääministeripuolueeksi ei voida tulla muutoin kuin hallitsemalla ainakin näiden väestönosien kansoittamia kaupunkeja.
Yksi selitys kannatuksen jämähtämisestä liittyy vallankäyttöön. Vihreät ovat olleet viime vuodet lähes poikkeuksetta mukana erilaisissa valtakoalitioissa. Paikkoja on ollut jaettavana runsaasti, ja yhteistyö muiden ryhmien kanssa on sujunut hyvin. Motivaatio yhteistyön onnistumiseen on ollut korkealla, sillä traumat kaupunkien suurpuolueiden, demareiden ja kokoomuksen, aseveliakselista eivät hälvene nopeasti.
Valta jättää jälkensä poliittiseen liikkeeseen. Vihreiden on koko olemassaolonsa ajan ollut tarkoitus muuttaa tapaa, jolla politiikkaa tehdään. Viime aikoina on näyttänyt siltä, että vihreät ovat muuttuneet, päätöksenteon tavat eivät.
Kuntien tasolla tämä näkyy vihreiden suhtautumisessa erilaisiin valtuustopimuksiin. Esimerkiksi Turussa vihreät ovat sitoutuneet niin tiukasti kabineteissa tehtävään päätöksentekoon, että valtuuston kokoukset ovat käytännössä tarpeetonta rahanhukkaa. On sovittu, että sopimuskumppanit eivät yksinkertaisesti saa äänestää valtuustossa ryhmänjohtajien sopimusten vastaisesti. Tampereella pitkällisten neuvottelujen jälkeen syntynyt pormestariohjelma vähentää osaltaan avointa keskustelua. Vaikka pormestariohjelman tavoitteet jäivät vaatimattomiksi, tulee sopimuskumppaneiden niihin ainakin julkisuudessa tyytyä, ja ajaa tiukennuksia linjoihin lähinnä kulisseissa.
Valtakoalitioihin osallistuminen on avoimuuden lisäksi ongelmallista myös todellisen vallankäytön kannalta. On ilmeistä, ettei keskisuuren puolueen ole mahdollista saada kaikkia tavoitteitaan läpi. Vaikeiden aikojen kompromissiohjelmiin kannattaa silti suhtautua varauksella: jos demarit ja kokoomus pystyvät löytämään neuvotteluissa toisensa niin, että vihreiden kärkitavoitteet saadaan vesitettyä, onnistunee se kabineteissa valtuustokauden aikanakin.
Kärkiteemoista, kuten vaikka vihreille tärkeistä joukkoliikenne- ja ilmastotavoitteista, pitäisi saada sitovia kirjauksia jo koalition muodostavissa neuvotteluissa. Poliittista pääomaa kannattaisi kuluttaa valtakoalitioihin vain silloin, kun vihreiden kädenjälki on itsestäänselvä tavalliselle äänestäjälle. Vihreät eivät nouse automaattisesti suurten kaupunkien suurimmiksi puolueiksi taapertamalla erilaisissa koalitioissa vaalikaudesta toiseen.
Samaan aikaan kun vihreät lähentyvät suuria puolueita toimintatavoissaan, kokoomus ja demarit lähestyvät vihreitä niin viestintänsä kuin nuorempien edustajiensa kautta. On kohtalokasta, mikäli myös äänestäjät omaksuvat tämän näkökulman. Miksi äänestää vihreitä suurimmaksi puolueeksi, jos kunnollista vaihtoehtoa ei nykypolitiikkaan ei ole tarjolla edes suurissa kaupungeissa?