Kätevää, kun ei tarvitse itse kirjoittaa analyysejä. Veikko Eranti puki aika hyvin sanoiksi eilisen vaali-illan. Kannattaa lukea.
Toivon itsekin, että presidentinvaaleista voitaisiin joskus luopua: etenkin kaksivaiheisina (jollaisiksi ne tuppaavat aina mennä), poliittinen keskustelu halvaantuu moneksi viikoksi. Tai ei halvaannu, vaan ottaa jonkinlaisen sapattivapaan arjesta pohtimaan kansakunnan suuntaa valitsemalla symbolisen henkilön, joka ei siihen suuntaan vaikuta.
Suuntaan nimittäin vaikuttavat aivan muut tyypit, eli käytännössä he, jotka päättävät hallitusohjelmasta ja sitten sen toimeenpanosta sekä arkipäivän väännöistä hallituksessa*. Tämä porukka koostuu puolueesta riippuen lähinnä puolueen puheenjohtajistosta, keskeisistä ministereistä ja eduskuntaryhmien puheenjohtajista.
Nämä tyypit valitaan vähän puolueesta riippuen aika pienen porukan piiristä: puheenjohtaja puoluekokouksessa tai jäsenäänestyksessä (valitsijoina 400 – 50 000 henkeä), ministerit valtuuskunnissa tai puoluehallituksissa (12-50 henkeä) ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat ryhmäkokouksissa (1-50). Esikarsintana toki toimii lähinnä eduskuntavaalit, mutta varsinainen äänimäärä niissä ei ratkaise.
Näin se vain menee, ja jos näihin valintoihin haluttaisiin vaikuttaa, pitäisi demokratisoida puolueet. Se onkin hankalampi pala. Tätä käsittelimme aikoinaan Uusi puolue-aloitteissa, joille olisi hyvä alkaa viritellä jatkoa. Poliittinen keskustelukulttuuri kaipaa virikkeitä, jos presidentinvaaleista ylipäätään on mitään opittavissa. Mutta kuten Veikkokin kirjoittaa:
”2000-luvun julkisen keskustelun todellisuus ei yksinkertaisesti ole kykeneväinen käsittelemään rakenteellisia asioita. Niinistöstä ja Haavistosta puolisoineen saa parempia kuvia kuin velkakriisistä tai geopolitiikan paluusta. Puolueelta on vaikeampi kysyä lempidrinkkiä.”
*) Osa tehtävistä on tietenkin kätevästi ulkoistettu etujärjestöille (EK, SAK, MTK, you name it), joista ei demokratiapostauksessa kannata kirjoittaa.