Aloin Baden-Wurttembergin (vihreille voittoisien) vaalien jälkeen miettiä, mitä Suomessa tarvittaisiin viherpunaiseen yhteistyöhön, siis tietenkin vihreiden kannatuksen nostamisen ohella.
Täällähän tilanne eroaa Saksasta jonkun verran esimerkiksi siinä, että vihreät ovat olleet ehkä viime aikoina vähän liiankin vähän ei-puolue, joksi Economist tuntuu Saksan vihreät heittävän. SPD tuntuu olevan kyllä Saksassa yhtä hukassa kuin demarit Suomessakin, joten tuo Baden-Wurttemberg on jännä testi siinäkin mielessä, että vihreät tyypit joutuvat vielä valmistelemaankin suuren osan politiikasta.
Entä miltä tilanne näyttää Suomessa?
Trendikäs tapa lähestyä asiaa on tietenkin HS:n avoin vaalikonedata, josta itse käytän Mikael Kuisman blogissa tuottamaa aineistoa. Siitä voi päätellä eri ehdokkaiden asettumista niin vasemmisto-oikeisto, kuin liberaalisuus-konservatiivisuusakseleillekin. Alla olevassa kuvassa on suhteutettu istuvat kansanedustajat kaikkiin ehdokkaisiin ja toisaalta piirretty ympyrät kuvaamaan kansanedustajien (yhtenäinen viiva) ja ei-kansanedustajien (katkoviiva) joukkoa noin yleensä.
Mitä tästä voisi sitten päätellä vaikka talouspolitiikan osalta? Itselleni käy mielessä, että Saksan tyylisen viherpunaisen blokin tekeminen tulisi olla helpompaa, kuin miltä se nyt poliittisesta keskustelusta päätellen vaikuttaa. Olemme poliittisesti selvästi sosiaaliliberaaleja. Kiinnostavaa itse asiassa on, että tämä olisi pikemmin häviävä suuntaus, jos vihreät liikahtaisivat ehdokasmateriaalinsa suuntaan nyt istuviin kansanedustajiin nähden. Silloin päälleliimautuminen demareiden kanssa olisi ilmeisempää, kun taas nyt raja on selvempi.
Todellisuudessahan asia ei ole näin helppo. Käytännössä kuitenkin esimerkiksi talous- ja elinkeinopolitiikkaan vaikuttavat asiat, jotka eivät ole niin helposti asetettavissa kummallekaan akselille. Esimerkiksi elinkeinopolitiikkaa liippaavat lähinnä vastaukset ydinvoimasta ja palvelujen ulkoistamisesta. Ne ovat kyllä kuvaavia suhteessa asenteisiin (jos ajatellaan, että ydinvoima on esimerkiksi kokoomukselle ideologinen kysymys), mutta hallitusohjelman kautta ajateltuna ei elinkeinopolitiikan rakenne sinänsä ei ole oikeistolainen tai vasemmistolainen kysymys.
Tässä oikeastaan tullaankin sitten nykyisessäkin hallitukseessa vallitsevan modernin kompromissipolitiikan ytimeen, jossa arvolähtökohdat eivät enää niin vain pätisikään. Hallitusohjelmia muotoiltaisiinkin enemmän popperilaisittain kriittisen rationalismin kautta, jossa ideologioiden tehtävä on olla lähinnä vastapuolen kritiikin maalitauluna. Itse en lähtisi hallitusyhteistyötä haarukoimaan niistä lähtökohdista, että mahtuuko nyt vaalikoneessa olevat kysymykset tarpeeksi pienen ympyrän sisään, vaan ennemmin siitä, että noista piireistä löytyvät edustajat edustavat maailmankuvallaan parhaiten argumentoitua totuutta. Vaikeampi kysymys onkin, olisiko sekin ideologista harhaa itsessään.
Tällöin Popper saisi objektiivisine totuuksineen vähän nenilleen, mutta ainakin keskusteleva politiikka ottaisi samalla niskavoiton hymistelevästä konsensuksesta. Itse vierastan Veikko Erantin
ajatusta vetää hallituspohjat esille tuon ehdokkaiden samankaltaisuuden kautta.
Entäs sitten?
Pyörittelyn jälkeen jää käteen, että tuleeko Suomeen siis viherpunaa tai punavihreyttä – koskaan? Noiden akselien perusteella hyvin voisi tullakin, ehdokkaiden (ja näin ajatellen puolueiden ydinväen) ajatusmaailma ei ole kovin kaukana toisistaan. Itse vierastan ajatusta oikeastaan yhtä paljon kuin ennenkin, johtuen lähinnä puolueen ohjelmista ja siitä, millaisilla toimenpiteillä vaalien jälkeistä Suomea vaikka vihreät tai demarit alkaisivat ajamaan.
Nykyiset kokemuksetkaan eivät oikein tue ajatusta siitä, että tuolla jaottelulla ja vierekkäisten pallukoiden hallituksilla saataisiin jonkinlainen todistettu auvo valtioneuvostoon. Jos näin olisi, olisi Kokoomuksella ja Keskustalla ollut juuri nelivuotinen kuherruskuukausi.
Kaiken summana tuntuukin lähinnä siltä, että mitä vaalikoneet lopulta pystyvät poliittisesta tavoitteenasetannasta saavuttamaan, jos esimerkiksi vihreät ovat demareiden kitkattomana naapurina? Mitä kaikkea tuosta jää vielä puuttumaan, ja joutuuko näin ollen äänestäjä aina ja väistämättä pettymään myös Erannin luettelemissa sopivissa hallituskokoonpanoissa? Olisiko ”punavihreä onnela” lopulta yhtä piinaa, kun samat perusarvot omaavat ihmiset eivät pystyisikään näkemään samanlaista tulevaisuutta?
Jälkipohdintaa: Pirkanmaa
Pirkanmaan tilanteesta tekee hyville spekulaatioille alttiin allaoleva kuva.
Heinämäki, Merikoski, Poikola ja Asikainen vaikuttavat kuuluvan suorastaan puolueen mittakaavassa oikeistofalangiin. Tämä ei yllätä, vaikkakin puolueiden hygieniarajoista ja erojen pienuudesta lopulta kertoo sekin, että keskustassa he kulkisivat keskellä ja kokoomuksessa aivan vasemmistosiivessä. Minulle tilanne kertoo lähinnä hyvästä ehdokasasettelusta.
Kirjoitus on toinen osa sarjasta, joka lähti heti tässä vaiheessa sivupoluille.