Petteri Järvinen kirjoitti mielipiteen siitä, miten hänen mielestään Suomen viranomaiset möhlivät viestinnässään, ja mitä hän toivoisi tehtävän. Jotenkin on kovasti tuskaista avoimuuden ja sopeutuvuuden tuominen suomalaiseen kulttuuriin, kun tietoyhteiskuntaihmisetkin ovat välillä vähän kujalla. Alla vastineeni aiheesta:
Facebook ei ole viihdepalvelu
Tietokirjailija Petteri Järvinen kritisoi eilisessä (14.3.) Helsingin
Sanomissa Suomen viranomaisten tiedottamista Japanin
kriisitilanteessa. Järvisen mukaan oli noloa turvautua Facebookin
kaltaiseen yhdysvaltalaiseen viihdepalveluun tiedotuksessa, eikä
viranomaisten omien tai yhdistettyjen tiedotussivujen kautta.
Facebookin leimaaminen pelkäksi viihdepalveluksi on noin puolentoista
miljoonan suomalaisen arkipäiväisen kommunikoinnin ja ajatustenvaihdon
trivialisointia. Samoin myös Japanissakin Facebook ja Twitter
pystyivät välittämään tehokkaasti tietoa ihmisille siellä, mistä he
ovat tottuneet informaationsa lukemaan. Kriisiviestinnässä on aina
varmasti paljon parannettavaa.
Viranomaisten hautautuminen omille
tiedotussivuilleen olisi kuitenkin vanhakantaista ja tehotonta
resurssien käyttöä. Onkin ilahduttavaa huomata, että Suomen
ulkoministeriö onnistuu nykyään tavoittamaan ihmisiä siellä, missä he
ovat. Tällä kertaa Facebookissa ja Twitterissä, seuraavan suuren
kriisin aikoihin kenties uusissa palveluissa.
Mutta ei tässä vielä kaikki:
Tänään sitten paljastui kyllä juttuja, jotka tekevät Järvisen näkemyksille osin oikeutusta (eivät tosin sosiaalisen median suhteen). Nythän on nimittäin niin, että Suomen viranomaiset ovat kehittäneet viisi vuotta tuloksetta kriisiviestintäsivuja. Se nyt on, lyhyesti sanoen, suorastaan älytöntä. Yksi napakka avoin kilpailu sivuston toteutuksesta olisi varmasti ratkaissut ongelmat. Voin kyllä kuvitella esteetkin asiassa, etenkään kun kaikki viranomaisemme eivät mahdu sisäministeriön alle, vaan ovat hajautuneet eri yksiköihin.
Aiheesta olemmekin Heikki Sairasen kanssa kirjoitelleet tässä pidemmänkin artikkelin. Linkkaan kirjoituksen sitten, kun alkuperäinen lähde ilmestyy paperiversiona.