Elämme hallituskautta, jonka koko taivalta leimaa taantuma. Kenenkään on turha repiä mitään vahingoniloa: on selvää, että jos vihreät olisivat saaneet yksin asioista päättää, olisi hallituksen linja ollut toinen. Veikkaan kuitenkin, että historia on osoittava, että monet vähäisemmät äänet, kuten Heikki Sairanen ja minä, olisivat saattaneet olla oikeammilla linjoilla.

Kahleemme on hallitusohjelma, joka Kokoomuksen ja SDP:n hegemonian pohjalta sisältää automaatit leikkureihin, jotka ovat syventäneet taantumaa. Tämä tuokin eteemme todellisen rakenteellisen ongelman: suomalainen finanssipolitiikan päätöksenteko ei varmaan koskaan tule kulkemaan samaan tapaan kuin Wayne Gretzky jääkiekkokentällä: ennakoiden ympäröivän maailman liikkeitä, ja mukautuen niihin. Tästä maksamme hintaa kansakuntana taloudellisesti ja vihreinä poliittisesti.

Mikä neuvoksi, siis ilmeisen todennäköisen oppositiotaipaleen ohella? Vihreillä on kelpoa talouspolitiikkaa suuriin linjoihin. Meidän pitää valmistautua teknologiseen  murrokseen, joka saavuttaa meidät yhtä väistämättä kuin kaikki ne tuotteet, jotka Piilaaksosta ovat ympärillemme viime vuosina tulleet:

  • Tämä vaatii elinkeinopolitiikkaa, ja etenkin markkinoiden avaamista: autojen nousua ei kannattanut estää hevoskuskeilla, eikä nykyisiäkään ammatteja kannata erikseen suojella – ihmisten tarpeet muuttuvat. Viimeksi tänään tunnettu markkinataloushäirikkö, Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalo, ei ollut tätä huomaavinaankaan taksilupia suojellessaan
  • Toiseksi tämä vaatii tinkimätöntä veropohjan puolustamista: kun työ- ja muut markkinat palkitsevat yhä harvempia entistä paremmin, on oikeudenmukaisten ja mahdollisimman vähän taloutta rasittavien verojen, kuten kiinteistö- ja perintöveron, puolustaminen tärkeää. 
  • Samalla on muutettava osin ajattelutapaa: osattomuus työstä ei saa tarkoittaa osattomuutta yhteiskunnasta. Teknologinen kehitys, tiede ja kaikki edistys on kaikkien sukupolvien yhteinen ponnistus, ja tästä kaikkien tulee saada osinkonsa.