Tällä viikolla nousi julkisuuteen Tutkimus- ja innovaationeuvoston selvitys yliopistoihin kaavailluista uudistuksista. Kuten HS:n artikkelista voidaan nähdä, yliopisto- ja tiedejournalismi on vaikea laji mutta eräs kohta raportista nostaa kysymyksiä:
“Neuvosto pohtii asiakirjassa erilaisia kriteerejä, joiden perusteella yliopistot saisivat jatkossa rahoitusta. Yksi kriteeri on tutkijoiden vähentäminen.
…
Yliopistojen saaman valtionrahoituksen edellytyksenä on, että ne nopeuttavat rakenteellista kehittämistä. Yliopistojen rahoituksen riittävyyden ja vahvuusaloille tarvittavien lisäresurssien varmistamiseksi on järjestettävä suunnitelmallisia, määräajassa tehtäviä tutkijavähennyksiä ja muita sopeutustoimia.”
Ottamatta kantaa sinänsä kummalliseen tutkijoiden vähennystavoitteeseen, käytännössä tämä tarkoittaisi jälleen yhtä uutta ohjauskeinoa yliopistojen rahoitukseen. Minun on pitänyt blogata asiasta muutenkin, mutta nyt siis veisataan kun virsikirjan kannet ovat auki.*
Tällä hetkellähän yliopistojen välistä rahoitusta kilpailutetaan vähintäänkin kolmella tavalla:
- Yliopistojen perusrahoitus perustuu yliopistojen rahoitusmalliin (pdf), jossa erilaisiin koulutus- ja tutkimusindikaattoreihin perustuen rahoitus jakautuu eri yliopistojen kesken. Esimerkiksi kaikki Suomessa tehdyt julkaisut kootaan pariin pinoon, josta kullekin yliopistolle jaetaan yliopiston julkaisutuotosta vastaava määrä. Periaatteessa olisi siis mahdollista, että vaikkapa Helsingin yliopisto tuottaisi puolet suomalaisista tiedeartikkeleista – ja saisi puolet tähän varatusta rahoitusosuudesta.
- Tämän lisäksi mm. Suomen Akatemia ja Tekes rahoittavat erikseen tutkimushankkeita, joiden vaikuttavuus ja tuotokset arvioidaan yksi hanke kerrallaan – samoin kuin kaikki projektille tehty työ raportoidaan hanke kerrallaan.
- Uutena välineenä on tullut artikkelinkin (ilmeisesti) viittaama profilointirahoitus, jossa yliopistojen toimenpiteitä eri alojen vahvistamiseksi ja heikentämiseksi arvioidaan erillisen rahoituksen turvin – joka on eriytetty yliopistojen muuta perusrahoituksesta.
Yliopistouudistuksen eräänä ajatuksena oli lisätä yliopistojen autonomiaa ja vähentää riippuvuutta valtiosta. Autonomia ei kuitenkaan lisäänny, jos rahoitukseen liittyviä köysiä lisätään jatkuvasti. On myös kyseenalaista, missä määrin lisääntyvä kilpailu parantaa tutkimuksen tehokkuutta – tai vievätkö kaikki kilpaillut rahoitusmuodot tutkimusta ja opetusta edes samaan suuntaan. Tutkimustakin asiasta löytyy: ystäväni Otto Aurasen taannoinen väitös ei anna erityistä tukea rahoituskilpailulle.
Kilpailua huolestuneempi olen kuitenkin uusista profilointikaavailuista: julkaisujen ja opintopisteiden kaltaisten suoritteiden vertailu on kuitenkin jokseenkin tasapuolinen mittari kaikille. Profilointiin liittyvä tiedepoliittinen arviointi nojaa sen sijaan paljon enemmän subjektiivisiin kokemuksiin – ja suoranaiseen politikointiin.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Politiikan väline yliopistojen ohjaukseen on jatkossakin ensisijaisesti raha. Koska verorahat ovat tiukassa, tulee rahoituksen olla läpinäkyvää. Itse olen ajatellut, että yksi tapa kilpailla riittäisi. Tämä voisi olla, kaikkine puutteineenkin, esimerkiksi listan kohdassa 1 mainittu Opetus- ja kulttuuriministeriön rahanjakomalli. Rahanjakomalli koskisi samalla tavoin kaikkia niitä yliopistoja.**
Yksinkertaisempi rahoitusmalli antaisi yliopistoille enemmän toimintavapautta ja mahdollisuuksia järjestää tutkimus sekä opetus omien alojensa ja valintojensa edellyttämällä tavalla – hieman samalla tavalla kuin esimerkiksi Alankomaissa toimitaan menestyksellisesti jo nykyään. Tähän suuntaan yliopistot askelia ottavatkin: kun tohtorituotanto Suomessa on vähintäänkin riittävää, pyritään rekrytoimaan varttuneempia tutkijoita, jotka pystyvät suuntaamaan tutkimusta yhä uusille aloille.
Myös hallinnossa säästettäisiin: kun projektimuotoinen tutkimustoiminnan rahoitus tulisi lähinnä perusrahoituksen kautta, ei projektimuotoista arviointia ja hallintotyötä tarvittaisi enää juuri muuhun kuin EU-rahoitukseen, joka on joka tapauksessa Suomen ohjauksesta erillään.**
Olennaista on havaita, että kansainvälinen kilpailu on olemassa ilman ministeriön huoltakin – siihen haluavat vastata tutkijat aivan itsekkäistäkin syistä. Oma mahdollisimman arvokas panos tieteelle edellyttää kaikkia niitä verkostoja, julkaisuja ja muita tuotoksia joihin erilaisin mittarein ja päällekkäisin arvioinnein pyritään kannustamaan.
*) Asia on tietenkin varsin tuttu myös työni kautta, ja onkin syytä painottaa että nyt puhun puhtaasti ehdokkaana, en TTY:n suunnittelupäällikkönä.
**) Se, onko viiden miljoonan asukkaan maassa mieltä pitää lähes kahtakymmentä erillistä yliopistoa, on erillisen keskustelun aihe. Yksi tapa hoitaa karsinta olisi selvitellä määräajoin yliopiston yleinen kyky pärjätä kilpailussa.
***) Tämähän koskee muuten aivan suoraan minun ja monien kollegoideni työnkuvaa ja välillisesti myös työpaikkoja. “Can’t make an omelette without breaking eggs”’ ja niin edelleen.