Yhteiskunnan onnistumista voi mitata monella mittarilla. Eräs olennaismmista on, että yhteiskunta on sellainen, johon halutaan tulla jäseneksi. Maata voi ajatella hyväksi, tai ainakin naapureitaan paremmaksi, jos sinne halutaan muuttaa – kuten Yhdysvaltoihin koko historiansa ajan.

Photo by Seattle Municipal Archives

Saapujilla on kuitenkin myös tärkeä tehtävä – vastoin eräitä oletuksia, juuri he ovat  sitä väkeä, jotka muuta yhteiskuntaa kannattelevat. Kun Suomen pankki arvioi valtion tulevaa kehitystä, nousee usein kärkein työikäisen väestön supistuminen – siinä missä nykyisin yhtä työikäistä kohti on 1,3 ei-työikäistä, on vuonna 2020 sama luku jo 1,5. Kun työikäisen väestön saapumista maahan helpotetaan, on kansantaloudella hieman väljempää.

Jo nykyisin suuri osa erityisesti pääkaupunkiseudun palveluvaltaisessta taloudesta pyörii ulkomaisen työvoiman voimin. Samanlaisia ilmiöitä on myös siellä, mistä harvemmin on puhetta. Esimerkiksi omien maanvilijelijä-appivanhempieni kotikulmilla Huittisissa ei lomitusjärjestelmä ilman virolaisia työntekijöitä onnistuisi lainkaan. Työmarkkinat yllättävät maiden rajat yllättävänkin usein siellä, missä se on mahdollista.

Mitä sitten asiassa pitäisi tehdä:

  • Ulkomaalaisten rekrytoinnin tarveharkinnasta pitäisi luopua – yritykset voivat päättää itsekin, mistä haluavat työntekijänsä palkata. Kertojasta riippuen pienenä tai suurena uhkana nähdään, että ulkomaalaiset työntekijät tulevat Suomeen työskentelemään kotimaisia työntekijöitä alhaisemmalla palkalla. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että uhka on sekin, että koko yritys siirtyy muualle.
  • Lupaprosesseja tulisi joustavoittaa: pahimmillaan ETA-alueen ulkopuolisen (kuten vaikkapa chileläisen, kanadalaisen tai intialaisen) asiantuntijan lupaprosessi voi kestää jopa yli vuoden – ja jos hän sattuu vaihtamaan työpaikkaa, joudutaan prosessi ottamaan uudestaan.
  • Kaikille suomalaisissa korkeakouluissa opiskelleille opiskelijoille tulisi automaattisesti jatkaa oleskelulupaa työnhakua tai yritystoimintaa varten. Kun olemme laittaneet kansantaloutemme panoksia ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutukseen, voisi siteitä Suomeen yrittää hyödyntää edes muutaman vuoden verran.

Ehkä kaikkein tärkein muutos on kuitenkin henkinen: yhteiskunnallemme ulkomaalaiset työntekijät eivät ole uhka. Joillakin aloilla ulkomaalainen työvoima kilpailee kotimaisen kanssa, mutta kotimaisen työntekijän koulutus, taidot tai tuottavuus ei ulkomaalaisen työntekijän tulosta työmarkkinoille muutu mihinkään, mikä on palkkaaville yrityksille olennaisinta.

Kun olemme siirtyneet maatalous- ja teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, on uusi inhimillinen ja henkinen pääoma juuri sitä, mitä tarvitsemme. Taloudessa ei ole enää juurikaan kyse siitä, että keräämme raaka-aineita maasta ja tuotamme näistä erilaisia tavaroita rajatulle maantietelliselle alueelle – nämä toimet kun työllistävät yhä vähemmän.

Palveluyhteiskunnassa kyse on muusta: taloutemme alkulähde ovat ihmiset, jotka oman osaamisensa avulla palveluita tuottavat ja toisten osaamista omassa elämässään hyödyntävät. Mitä enemmän meillä on ihmisiä tässä vaihdannassa mukana, sitä parempi.