Ihmisten rahoja ei kannata aina ottaa vastaan

Olen seurannut budjettiriihen ympärillä käytyä vanhuslakikeskustelua lukien raportteja eri lähteistä. Keskeinen kiistahan lain suhteen oli se, pitäisikö rahojen käyttöä ohjata valtion tasolta korkeahkon miniminormin avulla (=SDP) vai antamalla väljemmät ohjeet ja panostamalla vain “laadullisesti hyvään hoitoon” (=Kokoomus). Osin tietenkin hyvän kotihoidon ja laitoshoidon normien sekoittaminen keskenään on vähän eri asioista puhumista, mutta asia itsessään on ihan pohdinnan arvoinen.

Koen itse periaatteessa kaikessa politiikassa aina epämiellyttäväksi asiaksi sen, että ihmisiltä kerätään vastikkeettomina veroina rahoja sellaisiinkin palveluihin, joista he periaatteessa voisivat itse maksaa. Usein maksuilla saataisiin katettua kustannukset siellä missä ne syntyvätkin, ja verotuksella voitaisiin keskittyä tulonsiirtoihin ja haittojen vähentämiseen. Kun veroja kuitenkin kerätään yhteiseen pottiin, on ihan hyvä miettiä, miten ne voitaisiin käyttää tehokkaimmin.

Miksi ei esimerkiksi tehtäisi kuntalaisista asiakkaita, jotka voisivat itse valita palvelunsa? Yleisin nykyään esitetty ratkaisu tähän suuntaan ovat olleet palvelusetelit, joiden avulla kuntalaiset voivat valita palvelunsa tuottajan eri lähteistä. Useimmiten tarjolla on vähintään yksi tai useampi vaihtoehto, jossa kansalaisen ei tarvitse maksaa mitään pavelusetelin päälle mitään ylimääräistä, mutta pääosassa palveluita ihmiset joutuvat maksamaan hieman omasta pussistaan.

Tyypillinen esimerkki ovat uudet vaihtoehdot vanhusten palveluasumisessa, joita Tamperekin palveluseteleillä osin järjestää. Paremmat vaihtoehdot tietenkin rajaavat köyhimmät pois asiakaskunnastaan, mikä on esimerkiksi asumiseen suhteen aivan luonnollista – suurempi tulotaso kun tarjoaa yleensä aina enemmän valinnanvarautta. Periaatteessa tässä ei pitäisi olla ongelmaa, jos samalla huolehditaan siitä, että kaikki valinnanvapauden hyödyt (ja tähän suunnatut varat) eivät hyödytä vain heitä, joilla on varaa maksaa vähän lisää. Käytäntö on tietenkin usein toinen.

Mihin valinnanvaraa ei kannata tuoda?

Valinnanvaran kasvattaminen ei kuitenkaan ole usein järkevää, ja toisinaan sitä tulee järjestelmällisesti estää. Markkinoiden rajaaminen kun voi säästää rahaa myös hyvätuloisilta.

Kuvitellaan esimerkiksi peruskouluja, jotka toteutettaisiin palveluseteleillä. Vanhemmat voisivat valita, maksaisivatko jälkikasvunsa koulukäynnistä pelkän nykytasoa vastaavan palvelusetelin verran, vai maksaisivatko he hieman lisähintaa. Tätä voisi maksaa esimerkiksi silloin, jos vanhemmat haluaisivat maksaa lapsilleen kalliimpia välineitä vaativaa opetusta, tai vaikkapa havainnollistavia luokkaretkiä nykyistä enemmän.

On selvää, että tämä johtaisi turmioon. Ennen pitkää (tai todennäköisemmin välittömästi) kaikkien kunnollisten ja lapsistaan huolehtivien keskiluokkaisten vanhempien käytännön velvollisuudeksi tulisi maksaa hieman enemmän lasten koulunkäynnistä. Ihan vain vakuutuksena siitä, että lapsi ei joudu huonompaan perustasoiseen kouluun. Järjestelmän tuhlaus muodostuisi vanhempien lisämaksuista, joilla ei pyrittäisi niinkään parantamaan lapsen koulutustasoa, vaan enemmänkin suhteellista kilpailukykyä muihin verrattuna.

Toinen, jo olemassa oleva tuhlaamiseen pakottava “velvollisuus” ovat pienten lasten yksityiset (mutta Kela-korvatut) sairasvakuutukset, joiden ottamatta jättäminen voi alkaa kieliä vanhempien väliinpitämättömyydestä. Tällöin kaikki kynnelle kykenevät vanhemmat pyrkivät sairasvakuutuksen ottamaan, jolloin vain alemmat tuloluokat jäävät julkisten terveyspalvelujen asiakkaiksi. Jos julkisen terveydenhuollon tasosta eivät palveluistaan eniten välittävät (ja valittavat) tuloluokat pidä niin paljoa huolta, ruokkii se vain julkisen terveydenhuollon alasajoa.

Keskituloiset saavat kyllä palvelut, joita haluavat, mutta maksamalla päällekkäisistä järjestelmistä: julkisesta terveydenhuollosta tukena vähemmän ansaitseville, Kelan kautta itselleen korvauksina ja vielä pienen omavastuuosuuden ihan suoraan pussistaan.

Mitä tästä voi oppia?

Perusterveydenhuollossa tai kuvitteellisessa peruskouluesimerkissäni valinnanvapaus ei siis juuri lisää hyötyä: nuhainen tai perustaitoja opetteleva lapsi ei niin paljoa valintoja ongelmiinsa tarvitse, etteivätkö ne julkisessakin palvelussa hoituisi halvemmalla vain lisäämällä asiakkaiden kuuntelemista ja avoimuutta.

Mutta silloin kun markkinat ovat luonnollisesti olemassa, voivat ne tehdä asiat niin paljon paremmin. Tällöin esimerkiksi palveluseteleillä voi olla rooli myös kustannusten vähentämisessä.

Esimerkiksi vanhusten tuettuun asumiseen markkinat muodostuvat luonnollisesti jo siksikin, että asumisen tottumukset eivät synny yhteisestä muotista. Jos kunta saisi päättää (joutuisi päättämään) jäykän keskitetysti vaikkapa kaikkien vanhusten kotihoidosta, joutuvat pahimmillaan kaikki vanhukset mullistamaan elämäänsä aina  uuden kilpailutuskierroksen tai uuden normituksen tullen.

Jos valinnanvapaudesta pystyttäisiin aiemmin pitämään paremmin kiinni, voisivat vanhukset löytää itselleen sopivia ratkaisuja suuremmasta joukosta palveluntarjoajia. Tällöin “viimeisen hoitomuodon”, laitoshoidon, normitkin olisi helpompi täyttää, kun palvelun käyttäjiäkin olisi vähemmän.

PS. EVA:lla on muuten tuore raportti avoimista palveluista. Kannattaa tutustua, vaikka ei (itseni tavoin) samaa mieltä kaikesta olisikaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Uncategorized.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *